Oikeudenmukaisuusteoria

Oikeudenmukaisuusteoria (A Theory of Justice, 1971) on John Rawlsin vuonna 1971 ilmestynyt poliittisen filosofian teos, jossa hän esittää oikeudenmukaisuuden teoriansa vaihtoehdoksi utilitarismille ja tarkastelee oikeudenmukaisen yhteiskunnan periaatteita.

Sisältö

Oikeudenmukaisuusteoriassa John Rawls esittää oikeudenmukaisuuden teorian vaihtoehdoksi utilitarismille ja tarkastelee ennen muuta yhteiskunnan perusrakennetta, eli niitä keskeisiä instituutioita, joiden varassa oikeudet, velvollisuudet ja yhteiskunnalliset edut jakautuvat. Rawls kutsuu omaa näkemystään oikeudenmukaisuudeksi ymmärrettynä reiluna pelinä ja pyrkii osoittamaan, millaiset periaatteet vapaat ja tasa-arvoiset henkilöt valitsisivat yhteiskunnallisen yhteistoiminnan ehdoiksi reiluissa lähtöoloissa.

Tietämättömyyden verho

Teoksen keskeinen ajatuskoe on alkuasema, jossa yhteiskunnan perusperiaatteita valitsevat henkilöt eivät tiedä omaa asemaansa, kykyjään, varallisuuttaan, yhteiskuntaluokkaansa tai käsitystään hyvästä elämästä. Tätä asetelmaa Rawls kutsuu tietämättömyyden verhon takaiseksi tilanteeksi. Sen tarkoitus on sulkea pois sellaiset satunnaistekijät, jotka voisivat vääristää oikeudenmukaisuuden periaatteiden valintaa.

Oikeudenmukaisuuden kaksi periaatetta

Rawlsin mukaan tietämättömyyden verhon takana valittaisiin kaksi oikeudenmukaisuuden periaatetta. Ensimmäisen mukaan jokaisella on oltava yhtäläinen oikeus mahdollisimman laajaan perusvapauksien järjestelmään, joka on sovitettavissa yhteen muiden vastaavien vapauksien kanssa. Toisen mukaan yhteiskunnalliset ja taloudelliset eriarvoisuudet ovat oikeutettuja vain, jos ne hyödyttävät eniten huono-osaisimpia ja liittyvät asemiin ja virkoihin, jotka ovat kaikille avoimia reilun mahdollisuuksien tasa-arvon oloissa.

Rawls asettaa nämä periaatteet etusijajärjestykseen siten, että perusvapauksia koskeva periaate on ensisijainen suhteessa mahdollisuuksien tasa-arvoon ja mahdollisuuksien tasa-arvo puolestaan ensisijainen suhteessa eroperiaatteeseen. Tästä seuraa, ettei perusvapauksia voida uhrata taloudellisten tai yhteiskunnallisten hyötyjen vuoksi.

Rawls lukee perusvapauksiin muun muassa poliittiset vapaudet, sananvapauden, kokoontumisvapauden, omantunnonvapauden, ajatuksenvapauden, henkilökohtaisen koskemattomuuden sekä suojan mielivaltaista pidätystä vastaan. Eroperiaatteen mukaan eriarvoisuus on hyväksyttävää vain silloin, kun se parantaa huono-osaisimpien asemaa verrattuna tasa-arvoisempaan vaihtoehtoon.

Muita teemoja

Teoksessa käsitellään myös ensisijaisia sosiaalisia hyviä, sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta, kansalaistottelemattomuutta sekä oikeudenmukaisuuden tajun kehitystä.

Vaikutus ja vastaanotto

John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoria nousi pian ilmestymisensä jälkeen yhdeksi angloamerikkalaisen poliittisen filosofian kiistakohdista. Allan Bloom kirjoitti vuonna 1975, että teos oli saanut anglosaksisessa maailmassa enemmän huomiota kuin mikään vastaava työ sukupolveen. Bloomin mukaan kiinnostus liittyi siihen, että Rawls pyrki antamaan liberalismille uuden, sopimusteoreettisen perustan ja liitti sen samalla voimakkaan egalitaariseen tulkintaan demokraattisesta yhteiskunnasta. Varhainen keskustelu ei kuitenkaan jäänyt teoksen kunnianhimon toteamiseen, vaan siitä tuli nopeasti erilaisten vastalauseiden ja jatkokehittelyjen yhteinen viittauspiste.

Marshall Cohen kuvasi vuonna 1972 The New York Times Book Review -lehden arviossa teosta mahtipontisen sijasta kunnianhimoiseksi ja poikkeuksellisen vaativaksi yritykseksi puolustaa yhteiskuntasopimusperinnettä analyyttisen filosofian keinoin. Cohenin mukaan Rawls osoitti, ettei järjestelmällinen moraali- ja poliittinen filosofia ollut menettänyt elinvoimaansa, mutta hän arvosteli samalla Rawlsia joidenkin poliittisten peruskäsitteiden väljistä määrittelyistä.

Libertaarisessa kritikissä Rawlsin ongelmaksi nähtiin ennen muuta se, että eroperiaate antoi poliittisille instituutioille liian laajan oikeuden puuttua omistukseen ja tulonjakoon. Robert Nozickin mukaan oikeudenmukaisuus ei määräydy siitä, millainen jakauma kulloinkin on lopputuloksena, vaan siitä, ovatko omistukset syntyneet oikeudenmukaisen hankinnan ja vapaaehtoisen vaihdon kautta. Tästä näkökulmasta Rawlsin teoriaa arvosteltiin siitä, että se oikeutti jatkuvan uudelleenjaon silloinkin, kun yksilöiden väliset siirrot olivat sinänsä vapaita.

Vasemmalta suunnalta teosta arvosteltiin toisin perustein. Robert Paul Wolff katsoi, että Rawlsin teoria jäi liian lähelle sitä yhteiskunnallista kehystä, jota sen oli määrä arvioida. Wolffin mukaan kysymys ei ollut vain jakoperiaatteista, vaan myös siitä, miten vähän teos kohdisti kriittistä huomiota kapitalistisen yhteiskunnan rakenteisiin, omistussuhteisiin ja luokkaan.

Kommunitaristisessa keskustelussa huomio siirtyi Rawlsin ihmiskuvaan. Michael Sandel katsoi, että alkuasetelma ja tietämättömyyden verho rakentuvat liian irralleen niistä yhteisöllisistä sidoksista, historiallisista asemista ja moraalisista sitoumuksista, joiden kautta ihmiset tavallisesti ymmärtävät itseään. Sandelin mukaan Rawlsin teoria nojasi kuvaan yksilöstä, joka on erotettavissa päämääristään tavalla, jota todellinen moraalinen ja poliittinen elämä ei tue.

Feministinen kritiikki kohdistui siihen, mitä teos jätti tarkastelunsa ulkopuolelle. Susan Moller Okinin mukaan Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria oli vaikutusvaltainen juuri siksi, että se tarjosi laajan institutionaalisen kehyksen oikeudenmukaisuuden arviointiin, mutta samalla se käsitteli perhettä liian vähän ja liian ongelmattomasti. Okinin mukaan sukupuolittuneet valtasuhteet eivät ole oikeudenmukaisuusteorian sivuseikka, vaan osa sen ydinaluetta.

Taloustieteellisessä ja päätösteoreettisessa kritiikissä huomio kohdistui alkuasetelman rakennetta koskeviin oletuksiin. Kenneth Arrow ja John Harsanyi arvostelivat erityisesti sitä, että Rawlsin argumentaatio nojasi maximin-päättelyyn ja sellaisiin valintaehtoihin, jotka heidän mukaansa ohjasivat lopputulosta kohti Rawlsin omia periaatteita. Tältä kannalta ongelma ei ollut vain Rawlsin johtopäätös vaan myös se, valitsisivatko alkuasetelman osapuolet todella juuri hänen hahmottelemansa periaatteet. Rawls vastasi myöhemmin tällaiseen kritiikkiin korostamalla, ettei alkuasema ollut historiallinen sopimus vaan oikeudenmukaisen valintatilanteen esitysväline ja että maximin toimi hänen argumentissaan rajatummin kuin monet kriitikot olettivat.

Amartya Senin kritiikissä ongelma ei ollut ensi sijassa Rawlsin egalitarismi vaan tapa, jolla oikeudenmukaisuutta mitattiin. Senin mukaan ensisijaisiin hyödykkeisiin keskittyvä lähtökohta ei tavoita riittävästi sitä, mitä ihmiset tosiasiassa kykenevät tekemään ja olemaan. Samojen resurssien jakautuminen voi merkitä eri ihmisille hyvin erilaista tosiasiallista vapautta, joten oikeudenmukaisuuden arviointi ei hänen mukaansa voi pysähtyä hyödykkeiden tai institutionaalisten sääntöjen tasolle.

Norman Daniels siirsi keskustelua terveydenhuollon asemaan Rawlsin teoriassa. Daniels kysyi, miksi terveydenhuoltoa ei tulisi käsitellä ensisijaisena hyvänä, ja pyrki myöhemmässä työssään rakentamaan Rawlsin oikeudenmukaisuuskäsitykseen nojaavan perustelun oikeudelle saada terveydenhuoltoa. Hänen työnsä osoitti, että Oikeudenmukaisuusteoriaa luettiin myös soveltavana viitekehyksenä, ei vain yleisen poliittisen filosofian tekstinä.

G. A. Cohen puolestaan arvosteli Rawlsia siitä, että tämä rajasi oikeudenmukaisuuden vaatimukset liian vahvasti yhteiskunnallisiin instituutioihin ja hyväksyi eriarvoisuuden liian helposti silloin, kun se mahtui eroperiaatteen puitteisiin. Cohenin mukaan Rawlsin teoria ei ollut oikeudenmukaisuuden teoria siinä vahvassa mielessä, jossa myös yksilöiden valinnoilla ja eetoksella olisi merkitystä oikeudenmukaisuuden toteutumiselle.

Charles W. Mills puolestaan luki Rawlsia rotua ja rasismia tarkastelevasta kriittisestä näkökulmasta. Millsin mukaan Rawlsin ihanneteoria ei juuri käsitellyt kolonialismin, orjuuden ja rodullisen alistamisen historiallista painoa, vaikka ne ovat modernien liberaalien yhteiskuntien muodostumiselle keskeisiä. Tältä kannalta Oikeudenmukaisuusteoriaa arvosteltiin siitä, että se abstrahoi liikaa niistä historiallisista vääryyksistä, joiden keskellä oikeudenmukaisuuden kysymys käytännössä nousee.

Suomennoksen vastaanotto

Terho Pursiaisen suomentama Oikeudenmukaisuusteoria ilmestyi WSOY:ltä vuonna 1988. Suomennoksen vastaanotossa korostui ennen muuta se, että keskeinen poliittis-filosofinen klassikko tuli saataville suomeksi. Risto Sänkiaho kirjoitti Politiikka-lehdessä vuonna 1990 julkaistussa arviossa, että klassikkojen kääntäminen oli jo sinänsä tervetullut kulttuuriteko ja että Rawlsin lukeminen suomeksi oli monin verroin helpompaa kuin englanniksi. Sänkiaho ei silti pitänyt teosta suomeksikaan täysin ehjänä kokonaisuutena, vaan katsoi, että sitä oli yhä luontevaa lukea myös osina.

Sänkiaho sijoitti teoksen suomalaisessa keskustelussa lähelle hyvinvointivaltion moraalisen perustan pohdintaa. Hänen mukaansa Oikeudenmukaisuusteoriaa voitiin lukea eräänlaisena hyvinvointivaltion moraalisena koodikirjana, koska siinä tarkastellaan vapautta, tasa-arvoa, veljeyttä, eroperiaatetta sekä julkishyödykkeiden asemaa tavalla, joka puhutteli nimenomaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion itseymmärrystä.

Sänkiaho arvosteli myös käännöksen sanastoa. Hän piti suomennosta kokonaisuutena käyttökelpoisena, mutta katsoi, että osa ilmauksista rikkoi teoksen rekisteriä ja jäi törröttämään filosofisen argumentaation keskelle. Esimerkeiksi hän mainitsi muun muassa sanat ja ilmaukset tuurinvaraiset, metkut, kampoihin paneminen, fuskaaminen, kimppaan ja poseeraaminen. Tässä mielessä suomalainen vastaanotto oli kaksijakoinen: teos koettiin merkittäväksi siksi, että Rawls tuli suomeksi luettavaksi, mutta samalla juuri käännöksen kieli herätti vastaväitteitä.

Vastaanottokuvaa täydentävät myös Finna-palvelun käyttäjäarviot. Niissä huomio kiinnittyy sekä teoksen vaativaan ja kuivaksi koettuun esitystapaan että käännösvirheiksi tai kankeiksi koettuihin ratkaisuihin. Vaikka tällainen palaute ei ole akateemista arviointia, se kuuluu teoksen suomalaiseen vastaanottohistoriaan: Rawlsin kirja on näyttäytynyt yhtä aikaa perustavana, vaikeana ja kielellisesti kiistanalaisena.

Lähteet

Kirjallisuutta

Luokka:Kirjat yhteiskuntafilosofiasta Luokka:Yhdysvaltalaiset tietokirjat Luokka:Vuoden 1971 kirjat Luokka:Politiikan teoriat