thumb|350px|Afrikkalaisia valtakuntia 2000 vuoden aikana ennen eurooppalaisten tuloa 1500-luvulla. Afrikan historia on, esihistoria mukaan lukien, yhtä pitkä kuin ihmiskunnankin historia, sillä ihminen on lähtöisin Afrikasta. Saharan aavikon kuivuminen yli 4 000 vuotta sitten jakoi Afrikan pohjoiseen ja eteläiseen osaan, jotka kehittyvät sen jälkeen melko erillään toisistaan. Pohjois-Afrikan merkittävin valtakunta oli Niilin laaksoon syntynyt faaraoiden Egypti. Saharan eteläpuolella oli keskiajalla suuria valtakuntia, mutta eurooppalaisille Afrikan sisäosat pysyivät melko tuntemattomina aina 1800-luvulle asti. Afrikan historiaan vaikuttavia tapahtumia ovat olleet muun muassa arabivalloitukset pohjoisessa 600-luvulla ja siirtomaa-aika 1880-luvulta 1900-luvun puoliväliin.
Esihistoria
thumb|Nykyisin vain eteläisen Afrikan syrjäseutuja asuttavat sanit olivat vielä 2000 vuotta sitten Afrikan valtaväestöä Saharan eteläpuolella.
Afrikan esihistoria alkaa aiemmin kuin minkään muun mantereen, koska ihmislajin kehitys sai alkunsa Afrikassa. Fossiililöydöt osoittavat nykyisen kaltaisen ihmisen eli homo sapiensin eläneen Itä-Afrikassa noin 120 tuhatta vuotta sitten.
Saharan eteläpuolisten alueiden tärkein viljalaji on aina ollut hirssi. Muita merkittäviä viljelyskasveja kuten jamssia, riisiä, banaania ja kookospalmua on viljelty parin tuhannen vuoden ajan. Tuhansien vuosien ajan ennen ajanlaskun alkua oli Afrikassa kasvatettu pitkäsarvista ja lyhysarvista karjarotua. Keski-Afrikan länsiosissa tsetsekärpänen ja Kongon allas olivat pysäyttäneet karjan leviämisen. Nuorempia karjarotuja Afrikassa ovat intialainen seebu ja risteytyksenä syntynyt sanga.
Väestöhistoria Afrikan pitkässä väestöhistoriassa näkyy sekä muuttoliikeitä että kansojen välistä kanssakäymistä. Pohjois-Afrikan berberien esi-isät tulivat mesoliittisen kauden alkuun mennessä luultavasti Aasiasta Suezin kautta. Lisäksi heitä vaaleampia Cro-Magnonin ihmisiä saapui alueelle Pyreneiden niemimaan kautta. Karthagon, kreikkalaisten, Rooman ja Bysantin valta ei jättänyt Pohjois-Afrikkaan paljonkaan väestöbiologisia jälkiä kuten ei myöskään arabiekspansion ensimmäinen vaihe 600-luvulla. Pysyvä arabiasutus seudulle tuli vasta seuraavassa arabiaallossa, mikä myös johti berberien ja arabien risteytymiseen. Egyptissä Saharan kuivuminen vuodesta 5500 eaa. alkaen johti vaaleiden pohjoisafrikkalaisten ja eteläisempien negridikansojen biologisen vuorovaikutuksen vähenemiseen.Afrikan historia 1989, s. 17.
Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa on tapahtunut muuttoliikkeitä, joiden seurauksena väestö on sekoittunut ja monimuotoistunut fysiologisesti sopeutuessaan mantereen erilaisiin olosuhteisiin. Niin sanotut negridit, jotka ovat nykyinen Afrikan pääväestö, ovat mahdollisesti nuorin muunnos Saharan eteläpuolen kantaväestöstä. He levittäytyivät aikoinaan bantuekspansiossa Länsi-Afrikan eteläosista ja Länsi-Sudanista Afrikan pääväestöksi ja syrjäyttivät Afrikan eteläpuoliskon vanhemmat väestöt pygmit ja khoisanit.Afrikan historia 1989, s. 17–18.
Pohjois-Afrikka Pohjois-Afrikan erottaa muusta Afrikasta Saharan autiomaa, joka kuivui vuoteen 2000 eaa. mennessä ja jätti Pohjois-Afrikan viljelykelpoisen alueen kapeaksi rannikkokaistaleeksi. Eristäytyminen aiheutti mantereen kahtiajakautumisen, vaikka joitain yhteyksiä aina säilyikin. Pohjois- ja Koillis-Afrikkaa vei erilleen etelästä myös sen yhteydet Välimeren ja Lähi-idän kulttuureihin.Afrikan historia 1989, s. 21, 26.
thumb|Egyptin faarao Ramses II sotavaunussaan. Reliefi Abu Simbelissä. Autiomaan halki etelästä pohjoiseen virtaava Niili teki viljavine rantoineen mahdolliseksi monituhatvuotisen korkeakulttuurin synnyn Egyptiin. Muualle Välimeren etelärannikolle ei suurvaltoja syntynyt. Egyptin valtakunnan laajenemista etelään rajoittivat Niilin putoukset.Afrikan historia 1989, s. 26–27. Aleksanteri Suuri teki Egyptistä hellenistisen maailman osan 300-luvulla eaa., ja roomalaiset tekivät Egyptistä myöhemmin provinssinsa.Afrikan historia 1989, s. 33–34.
Egyptin eteläpuolelle nousivat nubialainen Kušin kuningaskunta ja myöhemmin Aksumin valtakunta.Afrikan historia 1989, s. 32–34. Afrikan sarven ja somalialaisten paimentolaisten klaaniyhteiskuntien historiasta ennen kolonialismin aikaa ei tiedetä paljoakaan.Afrikan historia 1989, s. 36.
Etiopian ylängöt soveltuivat maanviljelyyn, joten niille syntyi jo varhain pysyvää asutusta. Etiopian kulttuuria ovat muovanneet sen yhteydet pohjoiseen ja itään.Afrikan historia 1989, s. 28.
Välimeren itä- ja pohjoisrannikoiden kansat perustivat antiikin aikoina Pohjois-Afrikan rannikolle siirtokuntiaan. Niistä merkittävin oli foinikialaisten perustama Karthago, joka nousi suureksi Välimeren imperiumiksi. Rooma valloitti puunilaissodissa Karthagon ja teki Pohjois-Afrikasta vilja-aittansa. Rooman ote höltyi 300-luvulla, ja 400-luvulla Pyreneiltä tulleet vandaalit valloittivat alueen. Joillain seuduilla valtaan nousivat berberiheimot. Bysantti valloitti osan Pohjois-Afrikkaa 500-luvulla.Afrikan historia 1989, s. 38–43.
Arabit valloittivat koko Pohjois-Afrikan 600-luvulta alkaen, ja islamiksi kehittynyt arabiuskonto syrjäytti kristinuskon seuraavina vuosisatoina kun berberit omaksuivat sen. Alueen suuria islamilaisia valtakuntia olivat muun muassa almoravidien ja almohadien valtakunnat.Afrikan historia 1989, s. 44–52. Etiopia säilyi kristittynä.Afrikan historia 1989, s. 60.
1500-luvulla koko Pohjois-Afrikka Marokkoa lukuun ottamatta joutui Osmanien valtakunnan alaisuuteen. 1800-luvulla se kuitenkin menetti nämä alueet eurooppalaisille siirtomaavaltiolle ja lopulta viimeisenkin afrikkalaisen alueensa, Libyan Italialle vuonna 1912.
Saharan eteläpuolinen Afrikka Saharan eteläpuoleisen Afrikan varhaisesta historiasta ei tiedetä paljoakaan, sillä kirjallisia lähteitä on lähinnä vain niiltä rannikoilta, jotka joutuivat kosketuksiin muslimien ja kristittyjen kanssa. Myyttejä ja historiaa voi olla vaikea erottaa toisistaan.
Länsi-Afrikka Ihmisen alkuvaiheita ei Afrikan länsiosissa tunneta yhtä hyvin kuin mantereen itä- ja eteläosissa, sillä kostea ilmasto on hävittänyt kivikauden jäljet. Maanviljelyksen aloittivat ilmeisesti noin vuosina 3 000–2 000 eaa. kuivuneesta Saharasta etelään siirtyneet väestöryhmät.Afrikan historia 1989, s. 65.
Länsi-Afrikassa ihmisten liikkumiseen, kaupankäyntiin ja maatalouteen on läpi historian ollut suuri merkitys etenkin alueen suurilla virroilla ja kasvillisuusvyöhykkeiden jakautumisella. Ihmisen toiminta on muokannut Saharan eteläpuolisen alueen kasvillisuusvyöhykkeiden rajoja: tehokas maankäyttö ja liikalaiduntaminen ovat muuttaneet aiemmin ruohon peittämiä alueita autiomaaksi, ja metsän raivaaminen ja kaskiviljely ovat työntäneet metsävyöhykkeen rajaa etelämmäksi.Afrikan historia 1989, s. 64–65.
thumb|upright|left|Nok-kulttuurin aikainen veistos 500-luvulta eaa, terrakottaa. Nykyisen Nigerian keskiosissa alkoi rautakausi noin vuonna 300 eaa. Ajanlaskun alkua edeltäneestä Nok-kulttuurista on jäänyt perinnöksi useita veistoksia ja myöhemmältä ajalta Ifestä pronssiveistoksia. Länsi-Afrikan varhaisia keskiaikaisia kuningaskuntia, usein niin sanotun jumalkuninkaan hallitsemia, olivat esimerkiksi Songhai, Kanem, Ghana, Mali, fulanien valtakunta ja Hausa-valtiot. Näiden valtioiden perustana olivat savannialueen afrikkalaiset maaseutuyhteisöt. Poliittisen päätöksenteon tasoja oli kaksi: kuninkaan hallitsema valtio ja paikallistason johtajat kuten kyläpäälliköt. Valtiot kävivät aktiivista kauppaa arabien kanssa Saharan yli, minkä kautta niiden yhteiskunnallinen järjestäytyminen vähitellen lisääntyi. Arabeille myytiin etenkin orjia ja kultaa, ja heiltä ostettiin suolaa, aseita ja hevosia. Kauppaa verottamalla Länsi-Afrikan kuningaskuntien hallitsijat pystyivät ylläpitämään suuria armeijoita. Islam levisi moneen Länsi-Afrikan pohjoiseen kuningaskuntaan 1000-luvun alkuun mennessä.Afrikan historia 1989, s. 65–76.
Savannialueen eteläpuoleisen metsäseudun valtioiden historialliset vaiheet ensimmäisellä vuosituhannella ovat tuntemattomia. 1400-luvun valtioista tunnetaan parhaiten Joruba-kuningaskunnat ja Benin sekä Malista saapuneiden kauppiaiden perustamat kauppakaupungit.Afrikan historia 1989, s. 76–77.
Portugalilaiset alkoivat käydä länsiafrikkalaisten kanssa kauppaa 1460-luvulta alkaen ja perustivat rannikolle linnoitettuja tukikohtiaan. Heidän keskeisiä toiminta-alueitaan olivat Senegambian rannikko, Kultarannikko ja Benin. Tärkeimpiä kauppatavaroita olivat kulta ja pippuri sekä orjat, joita sisämaan kuningaskunnat myivät eurooppalaisille ja arabeille 1400-luvulta 1800-luvulle arviolta 20–30 miljoonaa. Afrikkalaiset saivat eurooppalaisilta etenkin tekstiilejä, metallitavaroita ja tuliaseita.Afrikan historia 1989, s. 105–107.
Länsi-Afrikan merkittävimpiä valtioita 1500-luvun ja1800-luvun välillä olivat Dahomeyn kuningaskunta, Ašanti ja Oyo. Timbuktu oli merkittävä kaupunki Saharan ylittävän karavaanikaupan aikana. Islamilainen jihad-liike synnytti alueen pohjoisosiin 1800-luvulla useita suuria islamin lain mukaan hallittuja valtioita. Saharan karavaanikauppa ja Atlantin yli käyty orjakauppa loppuivat 1800-luvulla. Liberiaan perustettiin itsenäinen valtio Amerikassa vapautetuille orjille.Afrikan historia 1989, s. 108–120.
Itä-Afrikka Itä-Afrikan varhaisimpia asukkaita olivat khoisanit, jotka olivat metsästäjä-keräilijöitä. Heidän jälkeensä kivikaudella Itä-Afrikkaan saapui pohjoisesta tai koillisesta kaukasoidisia kansoja, jotka valtasivat suurimman osan pohjoisesta Itä-Afrikasta. Noin kaksituhatta vuotta sitten alueelle muutti negridisiä nilootteja kuten kalenjineja, maasaita ja luoja. Bantujen ekspansio saavutti Itä-Afrikan lännestä käsin noin 2 000 vuotta sitten. Toisen vuosituhannen alussa kukin alue kehitti oman paikallisen kulttuurinsa, kun bantukieliä puhuvat kansat hajaantuivat.Afrikan historia 1989, s. 80–84.
Tiedot Itä-Afrikan keskiosien kansojen varhaishistoriasta perustuvat suulliseen perimätietoon ja myytteihin, sillä kirjallista historiaa ei ole ja arkeologisia kaivauksia on tehty vain vähän. Alueella tapahtui lukematon määrä pienten ja suurten kansanryhmien muuttoliikkeitä ja asuttamisia.Afrikan historia 1989, s. 145.
Vuoden 1000 tienoilla järviseudulle tulleet bantut olivat kehittäneet omat poliittiset ja yhteiskunnalliset järjestelmänsä. He olivat kuitenkin ilmeisesti muiden kansojen vallan alla, perimätiedon mukaan abatembuzien, bachwezien ja babitojen. Abatembuzit saattavat olla pelkkää myyttiä. Bachwezi-valtakunta hävisi vuoden 1500 tienoilla, joidenkin arvelujen mukaan pohjoisesta tulleiden niloottisten luo-kansojen maahan tunkeutumisen seurauksena. Heidän perustamansa Babito-dynastia hallitsi Bunyorossa vuoteen 1966 saakka. Victorianjärven seudulle luot muuttivat 1500-luvulla. Tästä seurasi sotia maasaita, nandeja ja abaluhyajia vastaan. Luokulttuurille oli tunnusomaista suuri mukautumiskyky heidän siirtyessään uusille kulttuurialueille. Etelä- ja itänilootit asuttivat vuoden 1000 tienoilla laajan alueen nykyisen Sudanin, Etiopian, Kenian ja Ugandan rajoilla. Heidän etelään suuntautuneella myöhemmällä muuttoliikkeellään oli merkittävä vaikutus. Itänilooteista tärkein kansa olivat maasait, jotka sotaisuutensa ansiosta saivat ylivallan laajoilla alueilla 1600-luvulta 1800-luvulle.Afrikan historia 1989, s. 145–151.