pienoiskuva|pienoiskuva|Mustafa Barzani Egyptin Presidentin Jamal Abdul-Nassarin kanssa pienoiskuva|Mustafa Barzani sotilasjohtiensa kanssa vakiinnuttamassa kurdivaltiota Mahabadin kaupungissa vuonna 1946
Mustafa Barzani (kurdiksi: مەلا مستهفا بارزانی, romanisoitu: Mustafa Barzanî; 14. maaliskuuta 1903 – 1. maaliskuuta 1979) oli kurdijohtaja, kenraali ja yksi merkittävimmistä poliittisista hahmoista 1900-luvun kurdipolitiikassa.
Vuonna 1946 hänet valittiin Kurdistanin demokraattisen puolueen, (KDP) johtajaksi johtamaan kurdikapinaa Irakin kuningaskuntaa vastaan. Barzani oli kurdikapinan ensisijainen poliittinen ja sotilaallinen johtaja kuolemaansa saakka maaliskuussa 1979. Hän johti aseellisia kapinakampanjoita Irakin sekä Iranin hallituksia vastaan.
Tausta ja nuoruusvuodet Mustafa Barzani syntyi vuonna 1903 Barzanin kylässä, eteläisessä Irakin Kurdistanissa. Hänen heimonsa aloittaman kapinan jälkeen hän ja hänen perheensä vangittiin, kun Barzani oli vasta kolmevuotias. Hänen isänsä, isoisänsä ja veljensä teloitettiin myöhemmin osmaniviranomaisten toimesta muista kapinoista. Nuorena hänen vanhempi veljensä šeikki Ahmed Barzani lähetti hänet liittymään noin kahdenkymmenen miehen joukkoon, joka osallistui Az Zibarin alueen kurdipäälliköiden kapinaan Irakin britttihallintoa vastaan. Kapinan aikana noin sata taistelijaa onnistui väijymään brittidiplomaatti J.H.H. Billin ja tämän seurueen, ja ryhmä jaettiin kahteen osaan. Bill kuoli yhdessä kolmen muun kanssa, kun taas kaksi paikallista kurdipäällikköä säästettiin. Kapinan seurauksena tehtiin hyökkäys Akreen, ja Barzanin joukko palasi kotiseudulleen. Britit eivät jättäneet tällaista hyökkäystä rankaisematta, ja he tuhosivat sekä Zibarin päälliköiden että Barzanien talot.
Vuonna 1931 hän seurasi vanhempaa veljeään, Barzanin päällikköä šeikki Ahmed Barzania, joka johti kapinaa Bagdadin yrityksiä vastaan hajottaa heimovaltaa Irakin kurdialueilla. Kapina alkoi, kun šeikki Ahmed joutui riitaan naapurikapteenin kanssa Baradostissa, joka oli hyökännyt šeikki Ahmedia vastaan harhaopin vuoksi, mikä sai Irakin väliintuloon, koska he olivat aiemmin aikoneet tarkistaa Barzanin heimon. Irak sai apua brittiläisiltä liittolaisiltaan, jotka kävivät ilmasotaa kapinallisalueita vastaan. Ilmapommitukset aiheuttivat laajaa vahinkoa ja takaiskuja, mikä johti šeikki Ahmedin antautumiseen turkkilaisille Turkin rajalla kesäkuussa 1932, kun taas Mustafa Barzani ja hänen veljensä Muhammad Sadiq jatkoivat taistelua vielä vuoden ajan. Ahmedin neuvosta Mustafa Barzani antautui Irakille. Mutta vuonna 1939 hän osallistui poliittisen puolueen Hewan (Toivo) perustamiseen, Irakin ensimmäiseen kurdipuolueeseen.
Poliittisen uran alku Kurdistanin tasavalta Mahabadissa Joulukuussa 1945 Qazi Muhammadin, Kurdistanin demokraattisen puolueen johtaja julisti Mahabadissa Kurdistanin demokraattisen tasavallan itsenäiseksi. Mahabadin alue oli Neuvostoliiton sotilaallisessa hallinnassa. Barzani nimitettiin Kurdistanin tasavallan puolustusministeriksi ja Kurdistanin armeijan komentajaksi. Kun Iranin joukot alkoivat taistella Mahabadin tasavallan joukkoja vastaan, Barzani osoitti nopeasti maineensa kyvykkäänä komentajana, jonka joukot aiheuttivat tappioita iranilaisille divisioonille, ja hän oli yksi harvoista, jotka eivät antautuneet tai loikanneet eteneviä iranilaisjoukkoja vastaan.
Toukokuussa 1946 Neuvostoliiton joukot vetäytyivät Iranista ja kaikki tuki Kurdistanin tasavallalle katkaistiin Jaltan sopimuksen mukaisesti. Tämän jälkeen Mahabad kukistettiin viimein iranilaisten joukkojen toimesta, mikä johti ankaroihin rangaistuksiin mukana olleille; tasavallan presidentti Qazi Muhammad hirtettiin julkisesti "Çuar Çira" -aukiolla Mahabadin kaupungissa yhdessä veljensä ja serkkunsa kanssa, ja useita kurdien tekstikirjastoja poltettiin.
Maanpaossa Neuvostoliitossa Barzani kannattajineen pakeni ensin Armenian neuvostotasavaltaan, siirtyi sieltä Azerbaidžanin puolelle ja asetttui Bakun lähistölle. Azerbaidžanin kommunistipuolue oli saanut Moskovasta ohjeet tukea kurdeja.
Tammikuun 19. päivänä 1948 pidettiin konferenssi Bakussa, jossa koottiin kurdit Irakista ja Iranista. Barzani esitti suunnitelman kurdiliikkeelle. Tämä aiheutti Iranissa uuden vaatimuksen, että Neuvostoliitto luovuttaisi Barzanin ja hänen seuraajansa Iranille oikeudenkäyntiä varten, mutta Neuvostoliitto hylkäsi tämän vaatimuksen. Barzanilla oli kuitenkin ongelmia Mircəfər Bağırovin kanssa hänen erilaisista näkemyksistään ja asenteistaan kurdiliikettä kohtaan. Koska Bağırov oli yhteydessä Lavrenti Berija, tämä antoi Bağıroville paljon valtaa alueellisissa asioissa. Siksi Barzani pyysi, että hänen seuraajansa siirrettäisiin pois Azerbaidžanista peläten, että Bağırov voisi toimia heitä vastaan.
He siirtyivät Uzbekistaniin, mutta vainoaminen ulottui sinnekin, ja ryhmä hajoitettiin pakkotyöhon eri paikkoihin. Barzani vetosi Staliniin ja sai läheltä Taškentia asunnon, työtä ja koulutusta.
Sodat ja vallankumoukset Irakissa Palattuaan Irakiin vuonna 1958 Mustafa Barzani osallistui lukuisiin kapinointeihin Bagdadia vastaan, usein etsien ja saaden tukea KGB:ltä, CIA:lta, Mossadilta, MI6:lta ja SAVAKilta, sekä tukea Syyriasta ja Jordanista riippuen siitä, kumpi maa vastusti hallitusta Bagdadissa kyseisenä aikana, hyödyntäen kylmän sodan monimutkaisuuksia Lähi-idässä.
Kun tasavaltalaiset tekivät vallankaappauksen ja syrjäyttivät monarkian, kurdit saivat enemmän oikeuksia. Tilapäiseen Irakin perustuslakiin 27. heinäkuuta 1958 sisällytettiin, että kurdit ja arabit olivat saman kansakunnan kumppaneita. Sen seurauksena useita kurdien johtajia nimettiin korkeisiin sotilasarvoihin, ja Barzani kutsuttiin takaisin Irakiin. Lokakuussa 1958 Barzani ja hänen seuraajansa palasivat Neuvostoliitosta, ja Barzani solmi nopeasti lämpimät suhteet Abdulkarim Qasimiin. Qasim toivoi voivansa käyttää Barzania potentiaalisena liittolaisena valtataisteluissa Irakissa, sillä Qasim kohtasi merkittävää vastustusta kansallismielisiltä arabikenraaleilta ja -intellektuelleilta maassa. Mustafa Barzanin kohtaamat haasteet :KDPssä olivat samankaltaisia, kun puolueessa nousi erimielisyyksiä maareformista, poliittisesta asemasta ja liittoutumisista muiden puolueiden kanssa Irakissa, kuten Irakin kommunistisen puolueen kanssa. Barzani otti nopeasti haltuunsa KDP:n, syrjäyttäen pääsihteeri Ibrahim Ahmadin ja korvaten tämän kommunistimielisellä Hamza Abdullahilla tammikuussa 1959 sekä vakiinnuttaen suhteensa ICP:hen.
Yhdessä kommunistien kanssa Barzani ja KDP tukivat Qasimia Mosulissa maaliskuussa 1959 tapahtuneen baathilaisten ja muiden arabimielisten kansannousun aikana ja tulivat kaupunkiin taistelemaan kapinaa vastaan. Heinäkuussa 1959 vasemmiston lietsomasta mellakasta Kirkukissa Qasim tuomitsi ICP:n ja Barzani seurasi perässä, nähdessään ICP:n kilpailijana Pohjois-Irakissa. Barzani katkaisi siteet puolueeseen ja palautti Ibrahim Ahmadin alkuperäiseen asemaansa ja korotti Jalal Talabanin politbyroon jäseneksi KDP:n neljännessä kongressissa lokakuussa 1959, lopettaen KDP:n yhteistyön ICP:n kanssa. Vaikka Ahmad suhtautui myönteisesti irtisanoutumiseen ICP:stä, hän epäili edelleen Barzanin politiikkaa puolueelle ja oli kriittinen hänen johtajuuttaan kohtaan.
Ajan mittaan Qasim alkoi epäillä Barzania, peläten tämän kasvavaa valtaa Irakin Kurdistanissa voivan muodostua mahdolliseksi vastustajaksi hänen valtaansa Irakissa ja mahdollisesti paikaksi, jossa ulkomaiset tiedustelupalvelut voisivat aiheuttaa epävakautta Irakissa. Qasim alkoi hyödyntää heimojen välisiä jakolinjoja kurdialueella keskittymällä niihin, jotka olivat olleet pitkäaikaisia kilpailijoita Barzaneille, kuten Zebarit ja Harkit, luoden heimokiistoja syksyllä 1960. Muut KDP:n jäsenet, kuten Ahmad ja Talabani, alkoivat ilmaista enemmän vastustusta Qasimia kohtaan puoluejulkaisujen kautta, tyytymättöminä siihen, ettei mitään edistystä ollut tapahtunut kohti kurdien autonomiaa. Qasim lopetti hallituksen avustukset ja etuoikeudet Barzanille alkuvuodesta 1961, ja suurimman osan vuotta välillä jännitteet Barzanin ja Qasimin välillä kasvoivat. Qasim epäili Barzania mahdolliseksi väyläksi, jota britit voisivat käyttää hänen valtakautensa häiritsemiseen Kuwaitin ottamisessa haltuun ja lisäsi aseita hallituksen tukemille heimoille pitääkseen Barzanin heikossa asemassa. 11. syyskuuta 1961 Irakin lentokoneet alkoivat pommittaa kurdialuetta kuvaten tapahtumia, ja 24. syyskuuta Qasim määräsi KDP:n lakkautettavaksi. Seuraavan joulukuun aikana Barzani ja KDP katkaisivat sopimuksensa Bagdadin kanssa ja ryhtyivät vihamielisyyksiin hallituksen kanssa.
Barzani yritti saada tukea Yhdysvalloista, vieraannuttaen samalla monia irakilaisia progressiivisia ja ICP:hen kuuluvia henkilöitä, jotka kokivat moisen siirron petoksena kaikkea sitä vastaan, mitä KDP edusti. Barzanin onnistui kuitenkin johtaa peshmerga-taistelijoita tehokkaasti, aiheuttaen tappioita sotilaille siihen pisteeseen asti, että Qasim tarjosi rauhaa kahdesti marraskuussa 1961 ja maaliskuussa 1962, molemmilla kerroilla Barzanin hylätessä rauhanneuvottelut ja vaatiessa autonomiaa. Tällaiset vaatimukset olivat toteuttamiskelvottomia Qasimille, joka tiesi, että tällainen myönnytys vahingoittaisi hänen imagoaan, ja sotilaallinen kampanja jatkui Barzanin kapinaa vastaan.
Loppuvuoden 1962 aikana Barzanin kampanja osoittautui aiheuttavan Qasimin aseman Bagdadissa yhä epävakaammaksi, ja hän ohjasi KDP:n neuvotteluihin baathistien ja nasseristien kanssa. Näillä kahdella ryhmittymällä oli suurimmat mahdollisuudet onnistua Qasimin jälkeen.
Sotilashallitus Helmikuussa 1963 tapahtui sotilasvallankaappaus, joka syrjäytti ja teloitti Qasimin. Nasserilaisesta eversti Abdulsalam Arifista tuli Irakin presidentti ja baathilaisesta kenraali Ahmad Hasan al-Bakrista pääministeri. Baathilaiset saivat isomman aseman uudessa hallinnossa.
Unohtamatta Barzanin roolia mellakoiden tukahduttamisessa Mosulissa vuonna 1959, samoin kuin Barzanin yhteyksiä ulkomaiseen tiedustelupalveluun, uusi hallitus oli epäileväinen Barzania kohtaan. Mustafa Barzani ja hallitus yrittivät neuvotella tehottomasti, ja Barzanin pyydettyä autonomiaa, joka sisälsi suuren osan Irakin öljykentistä Kirkukin ja Mosulin ympärillä, hallitus ryhtyi toimiin KDP:tä vastaan Pohjois-Irakissa. Kampanja kohtasi kuitenkin vaikeuksia, ja marraskuussa 1963 presidentti Arif teki vallankaappauksen, syrjäyttäen baathilaiset kansallisesta hallituksesta.
Presidentti Arif tarjosi pian Barzanille tulitaukoa, joka hyväksyttiin. Myöhemmässä sopimuksessa Barzanin ja Arifin välillä lopetettiin vihamielisyydet hallituksen ja kurdien välillä, vaikka varsinaista autonomiaa ei myönnetty. Sillä välin Barzani keskittyi johtamaan KDP:tä, koska erimielisyydet eri ryhmien kesken, erityisesti Jalal Talabanin ja Ibrahim Ahmadin johtamien vasemmistolaisten kurdi-intellektuellien välillä olivat kasvaneet. Barzani kuitenkin hyötyi sopimuksestaan Arifin kanssa, sillä se takasi hänelle varoja ja aseita Bagdadista ja vahvisti näin hänen asemaansa.
KDP:n kuudennen kongressin aikana Qala Dizehissä heinäkuussa 1964 Barzani siirtyi vastustamaan Talabanin ja Ahmadin ryhmittymiä, antaen poikansa Idrisin karkottaa Talabanin, Ahmadin ja heidän tukijansa kongressista. Tämä siirto oli onnistunut ja johti Barzanin vastustajien pakenemiseen Iranin puolelle, mikä mahdollisti hänelle esteettömän kontrollin KDP:stä.