Kutšurhanin siirtolaispiirikunta tai Kutšurhanin kolonistinen okrug (), () on saksalaisten uudisasukkaiden 10. kesäkuuta vuonna 1808 perustama piirikunta eli laaja asutusalue siirtolaiskylineen ja kauppapaikkoineen Kutšurhanjoen vasemmalla rannalla, Odessasta luoteeseen, silloisessa Hersonin kuvernementissa, tämänhetkisessä Rozdilnan piirissä, Ukrainassa.
Kutšurhanin siirtolaispiirikunta oli Etelä-Saksan alueilta kotoisin olleiden perheiden perustama kuuden katolisen siirtolaiskylän, Badenin, Elsassin, Kandelin, Mannheimin, Selzin ja Strasbourgin muodostama toiminnallisesti ja taloudellisesti tarkoituksenmukainen aluekokonaisuus. Siirtolaismaakunta on nimetty Kutšurhanin joen mukaan, minkä lähettyville siirtolaiskylät rakennettiin, ja kaikkien maahanmuuttajien väitetään olleen katolilaisia. Piirikunnan väkiluvun kehitys1929 <noinclude> 16 247<noinclude> sis. 13 647 (<small>saksalaista) 1926 <noinclude> 21 797<noinclude> sis. 15 111 (<small>saksalaista) 1908<noinclude> 12 880 1905 <noinclude> 12 5541859 <noinclude> 7 3731834 <noinclude> 4 0461833<noinclude> 3 868 1820<noinclude> 2 2431814<noinclude> 2 2001812<noinclude> 2 1161811<noinclude> 2 055 Nimeä Kutšurhanin siirtolaispiirikunta käytettiin vuoteen 1871 saakka. Vuodesta 1924 vuoteen 1939 kansallisen piirikunnan hallinnollinen keskus sijaitsi Selzissä eli tämänhetkisessä kaupungintyyppisessä Lymansken kylässä.
Okrugin synty
Toisaalta Ranskan vallan alaisen Saksan valtion kerrotaan joutuneen niin vaikeaan taloudelliseen ahdinkoon, että kohtuuttomien verojen painostuksesta monet saksalaiset käsityöläiset ja kauppiaat pakenivat Puolaan ja Itävaltaan. Ja toisaalta tarvittiin silloisen Venäjän keisarikunnan orjuuden aikaisen takapajuisen maatalouden kehitystä kaupunkien ja satamien kuten Odessan ja Mykolajivin toiminnan ylläpitoon. Varsinkin Odessaa pidettiin 1700-luvun puolivälissä pienenä kaupunkina, jossa oli noin 4 000 asukasta ja jotka harjoittavat pääasiassa kalastusta. Silloin Venäjän hallitus helmikuussa 1804 sai valmiiksi ”säännöt siirtolaisten maahanpääsystä ja uudelleenasuttamisesta" ja näille eteläisille alueille alettiin houkutellla saksalaisia siirtolaisia Württembergistä, Badenin, Pfalzin, Preussiin ja Baijerin alueilta ja Ranskan Alsacesta. Tavoitteena oli maanviljelyksen, karjankasvatuksen, puutarhanhoidon, metsätalouden ja viininviljelyn tuotteliaisuuden nousu. Siirtolaisille tarjottiin seuraavia etuja: tiivistä asutusta, uskonnonvapautta, vapautusta asepalveluksesta, korottomia lainoja maanviljelyyn, verohelpotuksia ja itsehallintoa.
Vuodesta 1808 alkaen Venäjän hallitus määräsi maahanmuuttokiintiöksi 200 perhettä vuodessa. Joten uudisasukkaiden uudelleensijoittamista varten samana vuonna kenraalikuvernööri Armand Emmanuel du Plessis de Richelieu hankki siirtolaiskuntaa varten 12 tuhatta hehtaaria maata jokilaaksoista lähellä Kutšurhanin limaania. Vuonna 1808 näille seuduille saapui lähes 400 perhettä Länsi- ja Etelä-Saksasta, so. kaksisataakuusikymmentäviisi perhettä Elsassista ja 111 ovat Badenista. Joita myöhemmin seurasivat Preussin mennoniitat ja švaabit. Muuttoliike tähän jokisuistoon kesti vuosina 1808–1811 ja okrugiin asettui yhteensä 564 perhettä. Uudisasukkaille myönnettiin varoja elättääkseen itsensä Kutšurhanin alueelle saapumiseen asti, jossa jokaisen perheen oli määrä saada 60 desjatiinaa (noin 66 hehtaaria) maata. Aluksi siitä kynnettiin ja kylvettiin 2–3 desjatiinaa eli noin 2,2–3,3 hehtaaria maata. Perheet, jotka asettuivat asumattomille maille, saivat vapautuksen veroista enintään 30 vuodeksi, muilla alueilla viidestä kymmeneen vuodeksi. Venäjälle muuttaneita ulkomaalaisia ei määrätty ase- tai siviilipalvelukseen vastoin heidän tahtoaan. Pienituloiset perheet saivat jopa 270 ruplaa. Sitä vastaan he olivat velvollisia tarjoamaan majoitusta ja kärryjä kyliensä läpi kulkeville taistelujoukoille, pitämään tiet ja sillat hyvässä kunnossa ja maksamaan maaveroa 15 kopekkaa jokaisesta käyttömaasta.
Kylät Vuosina 1808–1810 perustettiin kylät, joita kotimaan ulkopuolella asuneet saksalaiset nimesivät niiden kaupunkien tai paikkakuntien mukaan, mistä he itse olivat kotoisin. Siirtokunnan 100-vuotisjuhlan kunniaksi 17. syyskuuta 1908 Odessan kaupungin sanomalehti ”Odessaer Zeitung” julkaisi sarjan artikkeleita, joiden mukaan: Badenin kylä perustettiin vuonna 1808, mutta talojen rakennusprosessi saatiin päätökseen vasta vuonna 1809. Badeniin asettui alun perin 60 katolista perhettä, näistä 40 perhettä oli Badenin suurherttuakunnasta, 18 perhettä Alsacesta ja yksi perhe Itävallasta. Vuonna 1908 kylässä oli 242 kotitaloutta, jossa asui 1 814 sielua, ja kaksi koulua, joissa on neljä opettajaa ja 213 oppilasta. Elsassin tai Elsaßin kylä perustettiin 50 kilometriä Odessasta pohjoiseen vuonna 1808 ja vuonna 1809 uudisasukkaat alkoivat rakentaa talojaan. Alun perin tänne asettui 60 perhettä, joista 36 tuli Elsaßista, 21 Badenin herttuakunnasta ja 2 Preussista/Puolasta. Vuonna 1908 kylässä asui 1 952 asukasta ja siinä oli kaksi koulua, joissa työskenteli kolme opettajaa ja 254 oppilasta.
Kandel rakennettiin 1808–1809 herttua Richelieun valvonnassa, joka antoi sille nimen "Kandel". Kandelin perustajia oli 98 katolista perhettä, jotka tulivat Ranskan ja Saksan provinsseista. Ranskasta tuli 77, näistä Alsacesta 20, Pfalzista 2 ja Itävallasta 3 perhettä. Baijerista ja Würzburgin piirikunnasta oli 3 perhettä, Böömistä yksi, Preussista (Berliinistä) yksi ja Badenin suurherttuakunnasta 16 perhettä. Vuonna 1908 kylässä oli 269 kiinteistöä, joissa asui 2 522 asukasta, ja kaksi koulua, joissa oli 4 opettajaa ja 374 lasta. Mannheim perustettiin aroille lähellä Baraboijokea, noin 45 kilometriä Odessasta pohjoiseen ja 9 kilometriä Elsassista kaakkoon huhtikuussa vuonna 1809. Perustajina olivat Badenin herttuakunnasta tullutta 26 perhettä. Myös Elsassista saapui 16 ja Pfalzista oli 8 perhettä. Matkalla he pysähtyivät rajapaikkakunnalla Rozdilnassa, jossa he viipyivät kuukauden ajan, ja missä ollessaan heihin liittyi 10 perhettä Preussin Puolasta, jotka olivat asuneet siellä 5 vuotta. Alun perin kylä sai nimekseen joko ”Maria Helf” tai "M. Hilf", mutta vuonna 1810 viranomaisten määräyksellä se uudelleennimettiin Mannheimiksi. Sata vuotta myöhemmin kylässä oli 208 kiinteistöä ja 1 777 sielua, ja kaksi koulua, joissa oli 5 opettajaa ja 258 koululaista.
Selz perustettiin vuonna 1808 ja asuntojen rakentaminen valmistui vuonna 1809. Alkuperäisiä siirtolaisia oli 100 tai 123 perhettä. Asukkaat tulivat useista Saksan maakunnista, Ala-Elsaßin maakunnasta tuli 95 perhettä, Preussista oli 2 ja Itävallasta oli yksi perhe, kahden perheen kotimaa ei ole tiedossa. Vuonna 1908 kylässä asui 2 637 henkilöä ja siinä oli yksi koulu, jossa työskenteli 4 opettajaa ja 246 oppilasta. Strasbourgiin tai Straßburgiin asettuvista maahanmuuttajista suurin osa saapui kesäkuussa 1808. Ensimmäiset 46 perhettä tulivat Weißenburgin piirikunnasta, 14 Württembergin ruhtinaskunnasta ja viimeinen perhe saapui Weißenburgin kaupungista. Yksi perhe saapui vielä vuonna 1819. Vuonna 1908 kylässä oli 293 taloutta ja 2 178 asukasta, 2 koulua, joissa on 7 opettajaa ja 250 oppilasta.
Vuonna 1809 perustettu Mannheimin nimettiin Kamenkaksi vuonna 1924. Ukrainan SNT:n korkeimman neuvoston puhemiehistön määräyksellä 1.2.1945 Strasbourgin kylä nimitettiin Kutšurhaniksi, Kandel Rybalskaksi, Baden Otšeretivkaksi, Elsass Štšerbankaksi ja Selz Lymanskeksi. Baden ja Strasbourg ovat tämänhetkinen Kutšurhanin kylä.
Elinkeino Saksalaisten uudisasukkaiden pääelinkeino 1800-luvun alkupuoliskolla oli maatalous. Käsityöläisten sijoittamista maatalousyhdyskuntiin pidettiin tarkoituksenmukaisena vain, jos heidän työstään oli hyötyä kyläläisille. Alkuvuosina alueella oli yhteisiä lammastiloja ja puutarhoja, josta saadun villan ja hedelmien myyntitulot menivät kylien julkisiin varoihin, vaikka jokainen asui itsenäisenä maanviljelijänä omalla maallaan. Saksalaisten saapuminen saavutti huippunsa vuonna 1817. Ensimmäiset asunnot olivat primitiivisiä savimajoja tai jopa kuoppia maassa ruokokattoineen. Tottumattomuus paikalliseen ilmastoon ja sairauksiin kuoli kokonaisia perheitä. Venäjän-Turkin sotavuosina 1828–1829 väestö joutui kantamaan huolta Venäjän armeijasta. Vuonna 1833 alueella oli 20 tuhatta hedelmäpuuta ja 348,8 tuhatta viiniköynnöstä, laajenivat keramiikkatuotteiden ja vaunuvalmistustyöpajat, jolloin venäläiset pojat ympäröivistä kylistä opiskelivat saksalaisten käsityöläisten, puuseppien, seppien, räätälien, seppien, puuseppien jne. luona. Varakkaimmalla alkoi olla omia karjapihoja. Vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla vallitsi saksalaisessa siirtokunnassa talouden, kulttuurin ja uskonnon osalta säännelty ja itsenäinen elämä. Vuonna 1857 siirtokunnalle kuului 26 674 dessiatinea maata, 433 kotitaloutta ja 167 maatonta perhettä, öljypuristimia kymmenen, myllyjä 39, kutomakoneita kolme, kirkkoja ja rukoushuoneita. 1900-luvun alussa alueella oli suuri määrä myllyjä, suurimmat Badenissa, Alsacessa, Seltzissä ja Strasbourgissa, villakudontateollisuutta ja saha. Alkunsa sai myös silkkituotanto.
Aluksi kaikki maatalouskoneet tuotiin Saksasta, kun myöhemmin Ukrainassa syntyi niitä tuottavia työpajoja, joista monet kasvoivat maatalouskoneiden tehtaiksi. Näiden tehtaiden omistajat olivat pääasiassa saksalaisia. Halu ansaita korkeampia tuloja johti uudisasukkaat kasvattamaan lammasrotuja, joita he toivat Hollannista ja jotka erottuivat niin maitotuotosta kuin lihastaan. Villan korkea hinta kannusti siirtolaisia kasvattamaan espanjalaisia lammasrotuja. Heidän sanotaan myyneensä ensimmäisinä markkinoilla juustoa ja voita. Kangastehtaiden määrä kasvoi kaupungeissa ja villaa alettiin viedä Eurooppaan ja Englantiin.
Elintavat ja koulutus Saksalaisten perheet olivat patriarkaalisia ja naiset viettivät suurimman osan ajastaan kotona, harvoin poistuen kylästä. Saksalaiset siirtolaiskylät rakennettiin eräänlaiseksi linnoitukseksi ja 1800-luvun alussa sen väestö pysyi homogeenisena pitkään. Ulkopuoliset eivät saaneet ostaa maata ja mennä naimisiin uudisasukkaiden kanssa. Lisäksi uudisasukkaat taistelivat aina yhdessä ja päättäväisesti karjavarkauksia vastaan, joilla saattoi olla äärimmäisen tuhoisat seuraukset taloudelle. Vasta 1840-luvulla tämä tilanne alkoi vähitellen muuttua. Siirtolaiskylien kokiessa talouskasvua itse saksalaisten aloitteesta alettiin järjestää säännöllisesti messuja ja huutokauppoja, jolloin heidän yhteydet naapuriväestöihin tiivistyivät. Lähempänä 1800-luvun loppua juutalaista ja ukrainalaista väestöä esiintyi kaikissa siirtokunnan kylissä paitsi Mannheimissa.
Sekä siirtolaispiirikuntaa että kyliä hallinnoivat ja niissä järjestystä ylläpitivät pormestari ja edunvalvontakomitean nimittämät tarkastajat. Lisäksi oli piiri- ja kunnallishallintoelimiä, joiden alaisina olivat valvoja ja arvioijat, jotka miespuoliset maanomistajat valitsivat julkisessa kokouksessa kukin kolmeksi vuodeksi ja jotka luottamustoimikunta hyväksyi. He jakoivat voittoja, valvoivat kyläläisten uskonnollisia ja moraalisia arvoja, heillä oli oikeus sakolla rangaista jumalanpalveluksista poissaoloja, myös juopumisesta ja irstailusta. Esimerkiksi tuomittiin kahdeksi viikoksi vankeusrangaistukseen ukkomies, jolla oli syntynyt lapsi avioliiton ulkopuolella. He antoivat keväällä käskyn kylvää maata ja syksyllä korjata satoa. He seurasivat katujen viherkasvillisuutta ja puhtautta. Kurin ja järjestyksen ylläpidon lisäksi kylän pormestari joutui valvomaan viranomaismääräyksiä että perintö- ja etuvalvonta-asioita. Häntä auttoivat kaksi tai useampi apupoliisi, kylävartija ja lakia tunteva kylävirkailija.