Yrjö Oskar Ruutu (vuoteen 1927 Ruuth; 26. joulukuuta 1887 Helsinki – 27. elokuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen valtiotieteilijä ja poliitikko. Ruutu oli Yhteiskunnallisen korkeakoulun (nyk. Tampereen yliopisto) ensimmäinen rehtori vuosina 1925–1932, 1935–1945 ja 1949–1953 sekä Suomen ensimmäinen kansainvälisen politiikan professori vuosina 1949–1954. Ruutu väitteli ensimmäisenä Suomessa tohtoriksi valtio-opista ja kirjoitti ensimmäisen laajan suomenkielisen esityksen kansainvälisestä politiikasta tieteenalana. Hän oli myös Kouluhallituksen pääjohtaja vuosina 1945–1950.
Timo Soikkasen mukaan Ruutu oli yksi harvoja suomalaisia, jotka ovat kyenneet kehittämään omintakeista valtio- ja yhteiskuntateoriaa.
Ruudun aatemaailman keskiössä oli sosialismin ja kansallisuusaatteen yhdistäminen. Nuoruudessaan jääkäriliikkeen tärkeimpiin taustavaikuttajiin kuulunut Ruutu omaksui myöhemmin näkemyksen, jonka mukaan Suomen itsenäisyys voitiin turvata parhaiten poistamalla yhteiskuntaluokkien väliset ristiriidat keskiluokan ja sivistyneistön johtamalla valtiososialismilla sekä harjoittamalla rauhanomaista politiikkaa Neuvostoliiton suuntaan. Ruutu toimi uransa aikana lukuisissa eri puolueissa kokoomuksesta SKDL:ään ja johti vuosina 1932–1937 omaa Suomalaissosialistista puoluetta, joka tosin jäi merkitykseltään mitättömäksi. Vaikka ”ruutulainen” kansallinen sosialismi jäi aikansa Suomessa kuriositeetiksi, Ruudulla on katsottu olleen merkittävä vaikutus muun muassa Akateemisen Karjala-Seuran ja presidentti Urho Kekkosen aatemaailmaan.
Nuoruus ja aktivismikausi Opinnot thumb|pysty=0.65|Ruutu nuorena. Ruutu pääsi ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta normaalilyseosta vuonna 1907 ja aloitti opinnot Helsingin yliopistossa pääaineenaan pohjoismainen historia. Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi vuonna 1910 hän jatkoi opintojaan lainopillisessa tiedekunnassa ja valmistui vuonna 1914 maisteriksi. Opiskeluaikanaan hän oli mukana nuorsuomalaisten opiskelijajärjestöjen toiminnassa. Ruutu työskenteli vuosina 1910–1916 vastikään perustetun Eduskunnan kirjaston apulaisena ja pääsi siten tutustumaan kattavasti kaikkeen Suomessa tuolloin saatavilla olleeseen valtiotieteelliseen kirjallisuuteen.Soikkanen 1991, s. 19–24, 28.
Jääkäriaktivismi (1914–1918) Ruutu toimi ylioppilaskunnan hallituksen jäsenenä vuosina 1912–1915 ja sen puheenjohtajana 1913–1915. Hän kuului Venäjän sortopolitiikkaa vastustaneeseen ylioppilasaktivistien piiriin, jossa pohdittiin mahdollisuutta aloittaa maailmansodan ja Saksan sotamenestyksen turvin Suomen vapaustaistelu. Juuri tämä piiri toimi syksyllä 1914 jääkäriliikkeen alullepanijana. Ruutu oli yksi Ostrobotnian talossa marraskuussa 1914 pidetyn niin sanotun kassahuoneen kokouksen koollekutsujista, ja hänestä tuli siellä perustetun keskuskomitean jäsen. P. H. Norrménin myöhemmän muistikuvan mukaan juuri Ruutu olisi tässä kokouksessa lausunut jääkäriliikkeen syntysanat ehdottamalla, että Suomesta tarjottaisiin vapaaehtoisia salaiseen sotilaskoulutukseen Saksaan. Ruutu itse antoi kunnian idean esittämisestä Norrménille. Timo Soikkasen mukaan Ruutu oli yhtä kaikki jääkäriliikkeen alkuvaiheessa sen johtava teoreetikko ja propagandisti.Soikkanen 1991, s. 24, 36–47.
Ruutu toimi aktiivisena jääkärivärvärinä ja laati värväyksen apuna käytettyjä propagandalehtisiä. Hän joutui ilmiannon seurauksena venäläisten santarmien vangitsemaksi 25. tammikuuta 1916 kotonaan Helsingissä. Hän oli tärkein vangiksi jäänyt jääkäriliikkeen johtaja. Huhtikuussa 1916 hänet lähetettiin tutkintovankeuteen Špalernajan tutkintavankilaan Pietariin, jossa hänestä tuli yksi niin sanotuista kalterijääkäreistä. Häntä odotti todennäköinen kuolemantuomio, mutta muiden kalterijääkärien tavoin Ruudun tapausta ei ehditty käsitellä oikeudessa ennen vuoden 1917 helmikuun vallankumousta, jonka yhteydessä väkijoukko vapautti kaikki Špalernajan vangit. Ruutu pakeni tällöin Suomen kautta Ruotsiin, josta hän siirtyi kesällä 1917 Berliiniin Saksaan itsenäisyysaktivistien perustamaan Suomen-toimistoon. Ruutu palasi Suomeen tammikuussa 1918 ja osallistui Suomen sisällissotaan valkoisessa armeijassa, ensin komppanianvääpelinä ja lopuksi Pohjois-Savon rykmentin komentajan Juho Heiskasen adjutanttina. Ruutu osallistui useisiin taisteluihin ja haavoittui lievästi Heinolan taistelussa. Hänelle myönnettiin 1. ja 2. luokan vapaudenmitali sekä 3. luokan vapaudenristi miekkojen kera.Soikkanen 1991, s. 53–81.
Ruutu oli vuosina 1931–1945 Kalterijääkäriyhdistyksen puheenjohtaja, ja hänet nimettiin vuonna 1928 Jääkäriliiton kunniajäseneksi.
Jälkiaktivismi (1918–1919) Ruutu nimitettiin syksyllä 1918 Suomen ulkoministeriön sanomalehtijaoston päälliköksi, mutta hän joutui pian eroamaan, ilmeisesti siksi että hän oli tukenut avoimesti Saksa-suuntausta. Ruutu puolusti saksalaista kuningasta toimiessaan kesällä 1918 lyhyen aikaa Uusi Päivä -lehden vt. päätoimittajana. Hän kannatti monarkiaa vain puhtaasti ulkopoliittisista syistä ja kääntyi tasavallan kannalle heti Saksan romahdettua. Vuosina 1918–1919 Ruutua innoitti varsinkin heimoaate. Hän puuhasi suomalaisten vapaaehtoisten lähettämistä Viron vapaussotaan ja toimi Viron Avustamisen Päätoimikunnan jäsenenä sekä sen alaisen sotilastoimikunnan puheenjohtajana. Sen jälkeen hän piti tärkeimpänä tavoitteena Itä-Karjalan valtaamista ja Suur-Suomen luomista.Soikkanen 1991, s. 87, 95–115.
Ruutu kuului vanhojen itsenäisyysaktivistien muodostamaan niin sanottuun Suunta-ryhmään ja toimi toukokuussa 1919 perustetun Suunta-lehden ensimmäisenä päätoimittajana. Ryhmä jakautui kesällä 1919 kahtia, kun suurin osa aktivistien johdosta ryhtyi tukemaan valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin salaista suunnitelmaa hyökätä Pietariin bolševikkien vallan kukistamiseksi. Ruutu vastusti jyrkästi Pietarin-sotaretkeä, sillä hänen mielestään suomalaisten ei tulisi auttaa millään tavalla vanhaa vihollistaan eli Venäjän valkoisia palaamaan valtaan, vaan olisi pitänyt keskittyä pelkästään Itä-Karjalan ja Inkerinmaan heimokansojen vapauttamiseen. Lisäksi hän arveli bolševikkien vallassapysymisen olevan Suomelle eduksi, koska se pitäisi Venäjän heikompana ja vähemmän imperialistisena. Vaikka Mannerheimin sotasuunnitelma ei toteutunut, se ajoi Ruudun eri leiriin varsinkin Kai Donnerin ja Elmo Kailan kanssa. Kun Ruutu seuraavaksi alkoi korostaa, että pelkkien ulkopoliittisten tavoitteiden sijaan aktivistien tulisi nyt suunnata huomionsa Suomen sisäisten ristiriitojen tasoittamiseen, hän menetti lähes kokonaan tukensa Suunta-ryhmän piirissä ja joutui maaliskuussa 1920 luovuttamaan Suunnan päätoimittajuuden Donnerille. Vanhasta aktivistipiiristä Ruudun tueksi asettui lähinnä Eero Heickell.Soikkanen 1991, s. 116–142.
Ruutu valtiotieteilijänä ja politiikan teoreetikkona Uusi Suunta (1920) Vuosina 1918–1920 Ruudun mielessä kypsyi uusi näkemys Suomessa vaadittavasta politiikasta. Syksyllä 1920 hän julkaisi pamflettimaisen teoksen Uusi Suunta. Suomalaisen yhteiskuntaohjelman ääriviivoja. Radikaalina uutena avauksena pidetty teos herätti paljon huomiota. Siinä Ruutu esitti, että pahin Suomen itsenäisyyttä uhkaava vaara oli yhteiskuntaluokkien ristiriidoista johtuva kansan sisäinen jakautuminen, joka heikensi maan puolustuskykyä ja tarjosi ulkoisille vihollisille mahdollisuuden sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Itsenäisyyden turvaamiseksi olisi siksi eheytettävä kansakunta sisäisesti luomalla sosiaalisesti oikeudenmukaisempi yhteiskunta. Tämä edellytti Ruudun mukaan valtiososialismia ja jonkinlaista suunnitelmataloutta, sillä vain valtio voisi olla puolueeton luokkaintressien suhteen. Ruutu tunnusti työn ja pääoman ristiriidan olevan tärkein yhteiskunnallinen kysymys, mutta ei hyväksynyt työväenliikkeen marxilaista sosialismia ja luokkataisteluoppia, koska hänen ajattelussaan tärkein tavoite oli kansakunnan eheys. Ruutu asettui toisaalta vastustamaan myös pääoman ja porvariston etujen puolustamista, koska sekin oli hänen mielestään kansankokonaisuuden edun vastaista. Ruudun kaavaileman valtiososialismin kantavana voimana oli ”keskisääty”, jolla hän viittasi erityisesti sivistyneistöön, mutta myös laajemmin kaupunkien keskiluokkaan.Soikkanen 1991, s. 150–165, 206.
Ruutu suuntasi Uuden Suunnan Suomen porvarilliselle kansanosalle. Useimmat vanhoista aktivisteista eivät voineet hyväksyä teoksen vaatimusta sosialismista, ja sen julkaisu katkaisi lopullisesti Ruudun suhteet moniin entisiin yhteistyökumppaneihin. Se sai kuitenkin paremman vastaanoton eräiltä muilta tahoilta, erityisesti ylioppilaiden uuden sukupolven parissa. Muun muassa Urho Kekkonen muisteli myöhemmin teoksen tehneen häneen nuorena suuren vaikutuksen.Soikkanen 1991, s. 166–172.
Ruudun Uudessa suunnassa esittämä ajatus kansalliselta pohjalta toteutettavan valtiososialismin tarpeellisuudesta säilyi hänen johtoaatteenaan vuosikymmenten ajan. Hän muutti 1930-luvun lopulla näkemystään sen verran, että sosialismin toteuttamiseksi tarvittava päävoima olisikin työväenluokassa eikä keskiluokassa.Kangaspuro 1999, s. 198, 209. Marxilaisuutta tai työväenliikkeen internationalismia Ruutu ei koskaan omaksunut, ei edes sotien jälkeisinä vuosinaan SKDL:ssä.Soikkanen 1991, s. 402–404.
Ruudun valtioteoria Ruutu kiinnostui 1910-luvun alussa ruotsalaisen Rudolf Kjellénin hahmottelemasta geopolitiikasta kansainvälisen kehityksen selittäjänä.Soikkanen 1991, s. 29–36. Soikkasen mukaan kjelléniläisyyden ja geopolitiikan vaikutus näkyi Ruudun ajattelussa aina 1940-luvulle saakka, vaikka Ruutu ei myöhempinä vuosina enää avoimesti vedonnutkaan Kjelléniin.Soikkanen 1991, s. 155–157, 181, 275, 339.
Saatuaan Uuden Suunnan valmiiksi Ruutu keskittyi parin vuoden ajaksi väitöskirjatyöhönsä ja väitteli vuonna 1922 ensimmäisenä Suomessa tohtoriksi valtio-opin alalta. Väitöskirjassaan Kansakunta: poliittinen tutkimus hän esitti oman yhteiskuntateoriansa, jonka esikuvaksi hän mainitsi saksalaisen Wilhelm Ostwaldin energeettisen valtioteorian. Ruudun mukaan kansakunta oli eri yhteiskuntaryhmien ”energeettisiä” voimia sisältävä yksikkö ja kansallisvaltio oli paras väline energian järjestämiseen kansakunnan eduksi. Työnjaon erikoistuminen oli saanut eri ammattiryhmät ja luokat tulemaan tietoisiksi itsestään ja eduistaan, jolloin valtion tehtävänä oli sovittaa yhteen eri yhteiskuntaryhmien omien intressien suojeluun tähtäävä ”subjektiivinen politiikka” ja saavuttaa kokonaisuuden edun mukainen ”objektiivinen politiikka”. Väitöskirjassaan Ruutu selitti myös, että rotu oli merkityksetön tekijä kansakuntaan kuulumisen kannalta ja että yksi kansakunta voisi käsittää useita eri kieliä puhuvia kansallisuuksia. Ylikansallista hallintoa hän ei pitänyt mahdollisena.Soikkanen 1991, s. 178–197.
Tieteellinen ura thumb|pysty=1.25|Rehtori Ruutu pitämässä puhetta Yhteiskunnallisen korkeakoulun päärakennuksen peruskiven muuraustilaisuudessa Helsingissä 1930. Ruutu nimitettiin Helsingin yliopiston valtio-opin ja politiikan dosentiksi vuonna 1925. Saman vuoden syksyllä hänet valittiin Helsinkiin perustetun uuden Kansalaiskorkeakoulun ensimmäiseksi rehtoriksi.Soikkanen 1991, s. 224. Hän toimi sittemmin Yhteiskunnalliseksi korkeakouluksi nimensä muuttaneen oppilaitoksen rehtorina vuoteen 1932 ja vielä uudelleen vuosina 1935–1945 ja 1950–1953. Kun Yhteiskunnallisen korkeakoulun siirtämistä pois Helsingistä alettiin valmistella 1950-luvun alussa, Ruutu kannatti ensimmäisenä siirtoa Tampereelle Turun sijasta. Siirto toteutui hänen kuoltuaan.Soikkanen 1991, s. 447–451. Ruutu oli myös Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin vt. professorina vuosina 1931–1938 ja sai vuonna 1945 nimityksen ylimääräiseksi professoriksi, mutta joutui jättämään viran pian siirtyessään Kouluhallituksen johtoon. Lisäksi hän opetti kansainvälistä oikeutta ja valtiotieteitä useissa muissa oppilaitoksissa, kuten Työväen Akatemiassa ja Sotakorkeakoulussa.