Areiopagipuhe (Isokrates)

Areiopagipuhe (, ) on Isokrateen kirjoittama puhe, joka käsittelee Ateenan demokratian tilaa ja ehdottaa palaamaan areiopagineuvoston aiempiin toimivaltuuksiin. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 7.

Historia

Isokrates eli vuosina 436–338 eaa. Areiopagipuheessaan (Areopagitikos, kirjaimellisesti ”Areiopagia koskeva (puhe)”) hän asettaa vastakkain Ateenan demokratian sellaisena kuin se oli 300-luvun eaa. puolivälissä, ja varhaisemman Solonin ja Kleistheneen ajan demokratian.Isokrates: Areiopagipuhe 16 Hän viipyy erityisesti kahdessa vanhemman demokratian piirteessä: vaalien () asettamisessa etusijalle arvonnan () sijaan valtion viranhaltijoita nimitettäessä;Isokrates: Areiopagipuhe 22–. sekä areiopagin harjoittamassa julkisen moraalin valvonnassa.Isokrates: Areiopagipuhe 36–55).

Juuri tämän jälkimmäisen aiheen keskeisyydestä johtuu, että puhetta on kutsuttu nimellä Areopagitikos. Puhe on muodoltaan deliberatiivinen eli keskusteleva. Isokrates olettaa ilmoittaneensa prytaneille kirjallisesti aikomuksestaan puhua ”Ateenan turvallisuudesta” ()Isokrates: Areiopagipuhe 1, 15. ja nyt hän kehottaa kansankokouksessa, että kaupungin hyvinvoinnin kannalta on ehdottoman välttämätöntä palauttaa sensuurivalta areiopagille.Vrt. Isokrates: Areiopagipuhe 84. Kuten Isokrateen puhetta Rauhasta, tätäkään puhetta ei pidetty eikä sitä ollut tarkoitettu pidettäväksi kansankokouksessa. Deliberatiivinen muoto valittiin vain siksi, että vetoomus saisi enemmän elävyyttä ja vaikuttavuutta.

Ajoitus

Puheen ajankohta voidaan päätellä viidestä seikasta: 1) Attikan rajaseuduilla () vallitsi rauha ja Ateenassa luottavainen turvallisuuden tunne;Isokrates: Areiopagipuhe 1–3.; 2) ateenalaiset olivat ”menettäneet kaikki Traakian kaupungit”;Isokrates: Areiopagipuhe 9. 3) he olivat kuluttaneet yli talenttia palkkasotilaisiin; 4) he olivat saaneet Hellaassa huonon maineen ja herättäneet Persian vihamielisyyden;Isokrates: Areiopagipuhe 10. ja 5) heidät oli pakotettu ”pelastamaan thebalaisten ystävät” ja menettämään omat liittolaisensa. Nämä viitteet osoittavat kahta mahdollista ajankohtaa: joko vuotta 346 eaa., jolloin Ateena solmi rauhan Makedonian Filippos II:n kanssa, tai vuotta 355 eaa., jolloin vuonna 357 eaa. alkanut liittolaissota päättyi Ateenan ja sen liittolaisten väliseen rauhaan.

Perusteet vuodelle 346 eaa.

Vuosi 346 eaa. sopii Richard C. Jebbin mukaan parhaiten ehtoon 2), sillä Filippos sai Olynthoksen ja sen johtaman Khalkidiken liiton kaupungit valtaansa vasta vuonna 347 eaa. Toisaalta ei voida sanoa, että Ateenassa olisi vallinnut ehdon 1) mukainen yleinen turvallisuuden tunne vuonna 346 eaa. Sota Filipposta vastaan oli ollut perin lannistava; ja Demosthenes on kuvannut Ateenassa vallinnutta syvää kauhua, kun Filippos miehitti Fokiin muutama päivä rauhan lopullisen ratifioinnin jälkeen. Lisäksi, jos puhe kuuluisi vuoteen 346 eaa., siinä olisi maininta Olynthoksesta, tuoreimmasta ja silmiinpistävimmästä esimerkistä äkillisestä onnettomuudesta itsevarmalle kaupungille; ja sekä maininta Makedoniasta alueena, josta vaaran ajateltiin uhkaavan Ateenaa. Vaikka Isokrates ei itse myöntänyt mitään tällaista vaaraa, hän ei olisi voinut sivuuttaa sitä suurta puoluetta, joka vuonna 346 eaa. pelkäsi tuota vaaraa ja johon hän itse viittaa Filippokselle osoittamassaan puheessa Filippos.Isokrates: Filippos 73–80.

Perusteet vuodelle 355 eaa.

Vuosi 355 eaa. sopii Jebbin mukaan ilmeisen hyvin edellä mainittuihin ehtoihin 1), 2) ja 4). Vaikka Khioksen, Kosin, Rhodoksen ja Byzantionin itsenäisyyden tunnustaminen oli ollut Ateenalle nöyryyttävää, pienempien valtioiden lukumäärä, jotka yhä maksoivat Ateenalle veroa (), oli riittävän suuri herättämään ateenalaisissa ylpeyttä ja luottamusta, varsinkin kun mitään niin uhkaavaa vaaraa kuin Makedoniasta pian noussut ei vielä tuossa vaiheessa ollut näköpiirissä. Khareen joukot olivat lähes kokonaan palkkasotureita, ja Ateenassa koettiin helpotuksena, kun Artabazos auttoi näiden palkkojen maksamisessa. Artakserkses III, suuttuneena kapinallista satraappiaan kohtaan annetusta avusta, lähetti (luultavasti vuonna 355 eaa.) Ateenaan lähetystön, joka uhkasi auttaa khioslaisia 300 laivalla; ja tämä uhka joudutti rauhan syntyä.

Ehtoon 2) nähden on myönnettävä, että jos vuosi 355 eaa. on oikea ajoitus, ”kaikki () Traakian kaupungit” on retorista liioittelua. Yleisen käytännön mukaan ”Traakian kaupungit” (, kirjaimellisesti ”Traakiassa / Traakiaa kohti olevat kaupungit”) tarkoittavat paitsi Khalkidiken kaupunkeja, usein myös kaikkia Kreikan siirtokuntia pitkin Traakian etelärannikkoa. Vielä vuonna 355 eaa. Filippos ei ollut saanut haltuunsa Olynthosta eikä Khalkidiken liiton 32 kaupunkia. Hän oli kuitenkin vieraannuttanut koko liiton Ateenasta ja vallannut vuosina 358–356 eaa. Amfipoliin, Pydnan ja Poteidaian.

Ehtoa 5) koskevat sanat ”pakotettuina pelastamaan thebalaisten ystävät, mutta menettäneinä omat ystävämme heidän joukossaan” () on selitetty kahdella tavalla. Arnold Schaefer viittasi siihen, että Fokiin sodan aikana messenialaisia, argoslaisia ja megalopolislaisia uhkasi Sparta ja että nämä, käännyttyään Spartan puoleen, saivat ehdollisen lupauksen avusta. Rudolf Rauchenstein löysi paremman selityksen siitä, että Khios, Rhodos ja Byzantion olivat vuodesta 364 eaa. lähtien olleet ystävällisissä väleissä Theban kanssa. Salliessaan näiden merkittävien liittolaisten irtautua omasta liittokunnastaan itsenäisiksi Ateena siis vapautti ”thebalaisten ystäviä”. Näin tulkittuna ”pelastaa” () on hieman outo ilmaus, mutta kokonaisuutena selitys vaikuttaa hyväksyttävältä.

Jebb ajoittaa Areiopagipuheen vuoden 355 eaa. jälkipuoliskolle.

Sisältö Luottamuksen vaarat

Puhuja aloittaa pohtimalla, miksi hän ylipäätään astuu esiin puhumaan Ateenan turvallisuudesta aikana, jolloin kaupungilla on yli kaksisataa kolmisoutua, rauha rajoillaan, meriherruus ja lukuisia liittolaisia. Juuri tämä turvallisuuden tunne herättää hänessä huolta. Ateenan ja myöhemmin Spartan nousu ja tuho osoittavat hänen mukaansa, että menestys seuraa valppaudesta, kun taas ylimielisyys johtaa perikatoon. Ateenan nykyinen vauraus on hänen arvionsa mukaan onttoa: kaupungit Traakiassa on menetetty, valtavia summia on kulutettu palkkasotureihin, Ateena on tullut epäsuosituksi Kreikassa, vihamielisyys Persiaa kohtaan on herätetty uudelleen, Theban ystävät on pelastettu mutta omat liittolaiset menetetty. Silti kaupunki on viettänyt kahdesti julkisia kiitosjuhlia, ja kansankokouksessa asioita käsitellään yhtä huolettomasti kuin jos tilanne olisi kaikin puolin tyydyttävä (kohdat 1–10).

Puhuja katsoo tämän välinpitämättömyyden juurten olevan syvällä. Koko Ateenan poliittinen järjestelmä on hänen mukaansa turmeltunut. Kun Kononin ja myöhemmin Timotheoksen voitot olivat antaneet Ateenalle ylivallan Kreikassa, se ei kyennyt pitämään tätä valtaa hetkeäkään. Valtiojärjestys, koko kaupungin sielu, on sairastunut, eikä sen vaivoihin edes yritetä etsiä parannusta. Keskustellessaan ihmiset myöntävät, ettei koskaan demokratian aikana ole ollut huonompaa hallintoa, mutta käytännössä he tyytyvät siihen. Tästä syystä puhuja ilmoittaa aikovansa käsitellä Ateenan turvallisuutta: vuosi vuodelta kaupungin kulku käy vaarallisemmaksi, ja ainoa toivo, jonka hän näkee, on paluu vanhoille poluille. Hän haluaa asettaa kuulijoiden eteen sen vanhemman demokratian piirteet, jonka Solon perusti ja jonka Kleisthenes uudelleenjärjesti, jotta he voisivat valita sen ja nykytilan välillä (kohdat 11–19).

Ateenan vanha demokratia

Puhuja siirtyy kuvaamaan Ateenan ”vanhaa demokratiaa”. Sen vallitessa vapautta ei sekoitettu hillittömyyteen. Poliittinen “tasa-arvo” on ymmärretty kahdella tavalla: joko niin, että kaikki saavat aivan saman osuuden, tai niin, että jokainen saa sen, mikä hänelle kuuluu. Ateenan esi-isät suosivat jälkimmäistä näkemystä tasa-arvosta, joka ei hävittänyt eroa ansion ja arvottomuuden välillä. Viranhaltijoita ei valittu sattumanvaraisesti väkijoukosta, vaan kuhunkin tehtävään poimittiin soveltuvimmat. He pitivät myös arpomista vähemmän demokraattisena kuin valintaa: toisessa ratkaisee sattuma, toisessa halu valita todellisia kansanvallan ystäviä. Tämä järjestelmä tyydytti kansaa, koska tuohon aikaan jokaisella oli oma työnsä hoidettavana. Virkaa ei vielä pidetty yksityistä elinkeinoa helpompana tulonlähteenä. Kansa hallitsi kokonaisuutena, kun taas varakkaat, joilla oli vapaa-aikaa, palvelivat sitä velvollisuudesta (20–27).

Sitten puhuja kuvaa tämän järjestelmän yleistä henkeä. Siitä seurasivat ihmisten suhteet jumaliin ja toisiinsa. Tuolloin uskonnollinen into ei ollut hetkittäistä, vaan tasaisen jatkuvaa kuten ne siunaukset, joista se osoitti kiitollisuutta – yhtä säännöllistä kuin kylvön ja sadon rytmi. Yksityistä kanssakäymistä ei katkeroittanut luokkavastaisuus: köyhät olivat ylpeitä suurista suvuista, ja rikkaat tukivat kaikkia vähävaraisten hankkeita. Yhteenvetona puhuja toteaa, että tuolloin oli turvallista omistaa omaisuutta ja helppoa saada lainaa (28–35).

Areiopagi

Puhuja siirtyy tarkastelemaan areiopagin asemaa ja merkitystä. Jos kysytään, mistä edellä kuvatut hyvät seuraukset johtuivat, tärkein syy löytyy hänen mukaansa siitä, ettei kansalaisen kasvatus päättynyt nuoruusikään. Areiopagi oli julkisen siveyden tunnustettu vartija. Sen vaikutus koko yhteisöön käy ilmi vielä nykypäivänäkin sen vaikutuksesta omiin jäseniinsä: nähdään, kuinka pahimmatkin miehet, kun heidät korotetaan siihen, lakkaavat seuraamasta omaa luontoaan ja omaksuvat sen perinteille uskollisen käytöksen. Tämän tuomioistuimen periaatteena oli, että pelottelevat lait, kuinka ankaria tahansa, ovat hyödyttömiä ilman myönteistä moraalista kuria; kansalaisten onnellisuus ei riipu siitä, että pylväskäytävien seinät ovat täynnä lakeja, vaan siitä, että oikeudenmukaisuus asuu ihmisten sydämissä. Areiopagin tavoitteena ei ollut pelkästään rangaista, vaan ennen kaikkea ehkäistä rikoksia.

Erityisen tarkka se oli nuorten suhteen. Köyhemmille nuorille järjestettiin työtä maanviljelyksessä ja kaupankäynnissä, varakkaammille taas vaativia hengen ja ruumiin harjoituksia. Valvonta ulottui myös aikuisten jokapäiväiseen elämään, ja sitä tehosti kaupungin jakaminen kortteleihin ja maaseudun demoksiin. Ylin tuomioistuin tiesi hyvin, että rikoksia hillitsevät ennen kaikkea kaksi tekijää: kiinnijäämisen todennäköisyys ja rangaistuksen varmuus. Tällaisessa ohjauksessa eläneet nuoret eivät viettäneet päiviään niissä paikoissa, jotka ovat nykyään suosittuja; jos heidän oli kuljettava torin poikki, he tekivät sen katse maahan luotuna. Epäkunnioitus vanhempia kohtaan, irstailu ja ilveily eivät olleet tuolloin muodissa.

Turvallisuuden tunne

Puhuja täsmentää, ettei hänen tarkoituksensa ole ankarasti moittia nuoruuden hairahduksia. Hänen arvostelunsa kohdistuu niihin valtiomiehiin, jotka vähän ennen hänen omaa aikaansa lakkauttivat areiopagin valvovan vallan. Niin kauan kuin tämä valta oli olemassa, Attika oli niin turvassa hyökkäyksiltä ja sisäisiltä puolueriidoilta, että maaseudun talot olivat komeampia kuin kaupungin muurien sisäpuolella olevat, ja monet kansalaiset eivät tulleet kaupunkiin edes juhlapäivinä. Silloin ei nähty nykypolitiikan aiheuttamia vastakohtia: ei ollut kansalaisia, jotka seisoivat oikeustalojen ulkopuolella arpomassa päivittäistä elantoaan, samalla kun muukalaisille maksettiin avokätisesti sotiminen heidän puolestaan; ei ollut kuororahaston hoitajia, jotka loistivat kultaisissa puvuissa mutta joutuivat palelemaan talven ryysyissä. Areiopagi, niin kauan kuin sillä oli valtaa, järjesti työtä köyhille ja hillitsi rikkaiden liiallisuuksia (36–55).

Tarkoitus ei ole puolustaa oligarkiaa