Alkibiadesta vastaan I eli Alkibiadesta vastaan karkuruudesta (, ) ja Alkibiadesta vastaan II eli Alkibiadesta vastaan sotaan osallistumisen laiminlyönnistä (, ) ovat Lysiaan kirjoittamia oikeuspuheita, jotka syyttävät Alkibiades nuorempaa, tunnetumman Alkibiadeen poikaa, sotarikoksista. Puheiden numerot Lysiaan puheiden joukossa ovat 14 ja 15.

Historia Syyte

Lysiaan puheet Alkibiadesta vastaan I ja Alkibiadesta vastaan II liittyvät sotarikoksia koskeviin oikeusjuttuihin nuorempaa Alkibiadesta eli Alkibiades IV:ttä vastaan. Ensimmäinen puhe syyttää tätä karkuruudesta ja toinen palveluksen laiminlyönnistä.

Nämä puheet eivät kuitenkaan liity kahteen eri tilanteeseen, vaan ovat kaksi eri tapaa esittää sama syytös. Alkibiades IV, kuuluisan Alkibiadeen eli Alkibiades III:n poika, oli osallistunut Ateenasta lähetettyyn sotaretkikuntaan Haliartoksen avuksi, kun Lysandroksen johtamat spartalaiset hyökkäsivät Boiotiaan vuonna 395 eaa. Sen sijaan, että hän olisi palvellut hopliittina eli raskasaseisessa jalkaväessä, hän oli kuitenkin valinnut palveluksen ratsuväessä, vaikka ei ollut läpäissyt ratsumiehiin ottamista edeltävää tutkintaa (). Hänen syyttäjänsä olisivat voineet nostaa häntä vastaan syytteen erityisen lain nojalla, joka määräsi tällaisesta petoksesta rangaistukseksi kansalaisoikeuksien menetyksen.Lysias: Alkibiadesta vastaan I 8. He kuitenkin katsoivat paremmaksi esittää häntä vastaan vielä paheksuttavamman syytteen — sotavelvollisuudesta karkaamisen.

Ateenassa sotarikoksia käsiteltiin pääasiassa yhden lain nojalla. Tämän lain mukaan kansalainen voitiin asettaa syytteeseen ja, tuomion saatuaan, määrätä menettämään kansalaisoikeutensa seuraavista rikoksista: 1) palvelukseen lähtemättä jättäminen (); 2) pelkuruus taistelussa (); ja 3) paikalta pakeneminen ().

Kolmas termi lipotaksiū tarkoitti varsinaisesti eri rikosta kuin kaksi edellistä, mutta se laajennettiin toisinaan kattamaan jompikumpi niistä. Alkibiades oli kyllä palvellut, mutta ei hopliittien riveissä. Hänen tekonsa voitiin siis nähdä kahdesta näkökulmasta. Hänet voitiin katsoa mieheksi, joka palveluksessa ollessaan oli tavattu väärästä paikasta ja jota voitiin syyttää paikalta pakenemisesta (); tai sitten hänet voitiin katsoa mieheksi, joka ei ollut koskaan ollut oikealla paikallaan ja jota voitiin syyttää palveluksen laiminlyönnistä (). Ensimmäinen puhe omaksuu edellisen näkökulman, toinen jälkimmäisen.

Ajoitus

Puheiden ajankohtaa ja tilannetta ei ilmaista suoraan, mutta ne voidaan määrittää lähes varmasti. Kyseessä oli ensimmäinen sotaoikeudenkäynti sitten ”rauhan”;Lysias: Alkibiadesta vastaan I 4. juuri oli käyty sotaretki, mutta taistelua ei ollut käyty,Lysias: Alkibiadesta vastaan I 5. vaikka kenraalien toiminta olikin ollut valtiota tyydyttävää.Lysias: Alkibiadesta vastaan II 1. Tämä vastaa vuoden 395 eaa. sotaretkeä. Se oli ensimmäinen sen jälkeen, kun Spartan kanssa oli keväällä 404 eaa. solmittu rauha — tai pikemminkin aselepo. Taistelua ei ollut käyty, koska ennen kuin Ateenan joukot ehtivät Haliartokseen, spartalaiset oli jo lyöty ja Lysandros kaatunut. Ateenalaisten kenraalien tehtäväksi jäi vain avustaa nöyryyttävän aselevon järjestelyssä, jonka nojalla Pausanias johti armeijansa pois Boiotiasta.Ksenofon: Hellenika 3.5.16. Vuonna 395 eaa. nuorempi Alkibiades oli todennäköisesti noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen.

Tuomioistuin koostui sotilaista (),Lysias: Alkibiadesta vastaan I 5. ja kenraalit toimivat puheenjohtajina ().Lysias: Alkibiadesta vastaan II 1. Pääsyyttäjä Arkhestrateides oli avannut asian ja esittänyt todisteet; näiden kahden puheen pitäjät ovat hänen ystäviään ja tukijoitaan.Lysias: Alkibiadesta vastaan I 3, Alkibiadesta vastaan II 12.

Aitous

Puheiden aitoutta on epäilty, mutta heikoin perustein. Harpokration viittaa puheeseen Alkibiadesta vastaan I epäillen sen aitoutta; puhetta Alkibiadesta vastaan II ei lainaa yksikään antiikin aikainen kirjailija. Molempien aitous on asetettu kyseenalaiseksi myös nykyajan tutkijoiden taholta, pääasiassa sisäisiin seikkoihin vedoten. On huomattu, että esitystapa poikkeaa joissakin kohdin Lysiaalle ominaisesta tyylistä ja että hänen erityiset vahvuutensa puuttuvat. Nämä kaksi puhetta kuitenkin seisovat tai kaatuvat yhdessä. Jos ne eivät ole Lysiaan tekoa, ne ovat epäilemättä jonkun hänen aikaisensa oikeuspuhekirjoittajan laatimia. Ulkoinen tai sisäinen todistusaineisto puheiden aitoutta vastaan näyttää Richard C. Jebbin mukaan kuitenkin liian heikolta oikeuttaakseen edes vakavan epäilyn.

Sisältö Alkibiadesta vastaan I

Syyttäjä selittää, miksi hän esiintyy tässä roolissa. Selitys on tosin tuskin tarpeen, kun otetaan huomioon Alkibiadeen luonne; mutta hänen omassa tapauksessaan isältä peritty vihamielisyys häntä kohtaan antaa vielä erityisen motiivin (kohdat 1–3).

Tämän jälkeen syyttäjä siirtyy tekniseen kysymykseen. Karkuruutta koskeva laki on (väitetysti) muotoiltu siten, ettei se sovellu tapaukseen, jossa taistelua ei ole käyty. Hän vastaa, että syyllistyminen toiseen niistä kahdesta rikoksesta, joita laki tarkoittaa — nimittäin palveluksen laiminlyöntiin — on selvästi todistettavissa Alkibiadeen tapauksessa, sillä hän ei ottanut paikkaansa hopliittien joukossa. Toiseen rikokseen — paikalta pakenemiseen pelkuruuden vuoksi — hän on tosiasiassa syyllinen, koska hän halusi palvella mieluummin ratsuväessä siksi, että olisi näin pienemmässä vaarassa. Toiset, jotka todella kuuluivat ratsumiehiin, luopuivat tässä tapauksessa etuoikeudestaan ja palvelivat hopliitteina. Alkibiades sen sijaan anasti etuoikeuden, johon hänellä ei ollut oikeutta (10). Tällaisesta röyhkeydestä on rangaistava varoittavana esimerkkinä.

Tuomareina istuvien sotilaiden on muistettava, kuinka paljon kukin heistä on uhrannut velvollisuudelleen, ja vasta sen jälkeen päätettävä, millaisen rangaistuksen tällainen velvollisuuden halveksunta ansaitsee (4–15). Alkibiadeen puolustajat vetoavat hänen nuoruuteensa ja sukuunsa. Kuitenkaan ei sen enempää hänen oma luonteensa kuin hänen isänsäkään luonne ansaitse myötätuntoa. Jos sukulaiset puhuvat hänen puolestaan, heidän olisi pitänyt hillitä häntä; jos virkamiehet, heidän on osoitettava hänen olevan lain mukaan syytön (16–22).

Tämän jälkeen seuraa katkera hyökkäys vastaajaa ja hänen isäänsä kohtaan. Nuorempi Alkibiades kuvataan paheelliseksi jo nuoruudestaan alkaen ja pettäneeksi jopa isänsä; vanhemman Alkibiadeen kaikki petokset luetellaan seikkaperäisesti. Hän yllytti spartalaiset miehittämään Dekeleian, kiihotti Khioksen kapinaan ja piti jopa Traakiaa mieluisampana kotipaikkana kuin Ateenaa. Hän petti Ateenan laivaston Lysandrokselle; molemmat hänen isoisänsä, Megakles IV ja Alkibiades II, joutuivat ostrakismin kohteiksi (23–40). Hyökkäys suvun yksityiselämää vastaan, joka esitetään kaiken saastan ja jumalattomuuden tahraamana, johtaa päätökseen. Paljon on, syyttäjä sanoo, jätetty kertomatta: tuomareiden on itse kuviteltava se. Lopuksi syyttäjä luetuttaa lait, joihin hän vetoaa, sekä oikeusvalan ja syytekirjelmän (41–47).

Alkibiadesta vastaan II

Kenraalit, jotka toimivat tuomioistuimen puheenjohtajina, sanovat sallineensa Alkibiadeelle erityisestä suosiosta palvelun ratsuväessä. Miksi hänen oman heimonsa fylarkki siinä tapauksessa hylkäsi hänet, eikä taksiarkki poistanut häntä hopliittien luettelosta? Miksi kaikki ratsumiehet kohtelivat häntä kentälle lähdettäessä halveksien ja ajoivat hänet sijoittumaan ratsujousimiesten joukkoon? On kummallista, jos kenraalit voivat mielensä mukaan ottaa jonkun ratsuväkeen, vaikka eivät voi samalla tavoin ottaa häntä hopliitteihin. Jos kenraalit kuitenkin ovat ylittäneet todelliset valtuutensa, tuomioistuin ei voi tunnustaa heidän mielivaltaista toimenpidettään (kohdat 1–8). Laki on kyllä ankara; mutta tuomareiden on sovellettava sitä yhtä horjumattomasti kuin jos he itse olisivat marssimassa vihollista vastaan (9–12).

Vertailu

Näistä kahdesta syytepuheesta erityisesti ensimmäistä on Jebbin mukaan verrattava puolustuspuheeseen Hevosvaljakosta, jonka Isokrates kirjoitti hieman aiemmin, noin vuonna 397 eaa., samalle miehelle. Molemmat todistavat voimakkaasti siitä vihasta, jota vanhemman Alkibiadeen muisto herätti palautetun demokratian alkuvuosina. Tässä isää koskevat syytökset täyttävät noin puolet poikaa vastaan suunnatusta puheesta; siellä taas poika käyttää yli kolme neljäsosaa puheestaan isänsä puolustamiseen. Andokideen nimiin pantu mutta todennäköisesti myöhäisen sofistin laatima puhe Alkibiadesta vastaan valaisee samaa tunnetta epäsuorasti, sillä se on tosiasiassa tiivistelmä niistä skandaalinkäryisistä tarinoista Alkibiadeesta, jotka olivat liikkeellä samaan aikaan.

Lähteet

Kirjallisuutta

Lysias: Against Alcibiades, I. Teoksessa Lysias: Against Alcibiades, II. Teoksessa

Aiheesta muualla

Λυσίας: Κατά Αλκιβιάδου Α' Λιποταξίου. Wikiaineisto. Lysias: Against Alcibiades 1. Perseus. Lysias: Against Alcibiades 1. Perseus. Lysias: Against Alcibiades 1. ToposText.

Λυσίας: Κατά Αλκιβιάδου Β' αστρατείας. Wikiaineisto. Lysias: Against Alcibiades 2. Perseus. Lysias: Against Alcibiades 2. Perseus. Lysias: Against Alcibiades 2. ToposText.

Luokka:Lysiaan puheet