Kansainliitto (, ) oli kansainvälinen järjestö, joka perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 ylläpitämään rauhaa. Järjestö toimi vuosina 1920–1946, minkä jälkeen se lakkautettiin ja Yhdistyneet kansakunnat (YK) korvasi sen.
Kansainliiton perustajajäseninä oli 42 valtiota, ja koko historiansa aikana siihen kuului 63 jäsenvaltiota. Yhdysvallat ei liittynyt Kansainliiton jäseneksi. Kansainliiton toimielimiä olivat neuvosto, yleiskokous ja sihteeristö, jota johti pääsihteeri.
Kansainliiton historiaan kuului niin onnistumisia kuin epäonnistumisiakin. Järjestö ei onnistunut estämään uutta suursotaa, mutta se onnistui tekemään useita rauhansopimuksia ja edistämään humanitaarisia asioita maailmassa.
Historia Tausta pienoiskuva|vasen|”Aukko sillassa”. Punch-lehden pilakuva 10. joulukuuta 1919 esittää Yhdysvaltojen liittymättömyyden Kansainliittoon aukkona jäsenvaltioiden muodostamassa sillassa. Kansainliitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan päätyttyä estämään uuden samanlaisen katastrofin puhkeaminen. Britanniassa ja muualla maailmassa oli jo sodan aikana syntynyt useita rauhanliikkeitä, kuten British League of Nations Society ja American League to Enforce Peace, jotka esittivät ajatuksen kansainvälisestä järjestöstä.Van Ginneken 2006, s. 3–5. Yhdysvalloissa ajatuksen Kansainliiton perustamisesta esitti kongressille presidentti Woodrow Wilson 8. tammikuuta 1918. Wilson esitteli ehdotuksensa eurooppalaisille Pariisin rauhankonferenssissa, missä se hyväksyttiin 25. tammikuuta 1919. Peruskirjan allekirjoitti 44 perustajajäsentä 28. kesäkuuta 1919. Kansainliitolle määriteltiin kolme päämäärää: yhteisen turvallisuuden edistäminen, kansainvälisen yhteistyön helpottaminen ja rauhansopimusten täytäntöönpano.
Vaikka ajatus Kansainliiton perustamisesta oli tullut Yhdysvaltojen presidentiltä, Wilson ei saanut heti maansa senaattia ajatuksen taakse. Wilson teki maanlaajuisen puhekiertueen saadakseen kansakunnan tukemaan Yhdysvaltojen liittymistä järjestöön. Rasittavan matkan jälkeen Wilson sai aivohalvauksen. Yhdysvallat ei lopulta liittynyt Kansainliittoon, koska senaatti äänesti Versailles’n rauhansopimuksen ratifiointia vastaan 19. maaliskuuta 1920. Maa ei enää halunnut osallistua Euroopan tapahtumiin. Yhdysvallat ei kannattanut Versailles’n rauhansopimuksen kovia ehtoja Saksalle, ja Henry Cabot Lodgen johtama republikaanien hallitsema senaatti piti Kansainliiton turvallisuuslausekkeita Yhdysvaltoja niin laajasti sitovina, että se olisi rajoittanut maan toimintavapautta. Yhdysvalloissa kannatettiin Monroen opin mukaisesta puuttumattomuudesta Euroopan asioihin.
Perustaminen ja alkuvaiheet
Kansainliiton peruskirja tuli voimaan 10. tammikuuta 1920. Kansainliiton neuvosto kokoontui ensimmäisen kerran Pariisissa 16. tammikuuta 1920.Van Ginneken 2006, s. xvii–xviii. Kokouksen kutsui koolle Yhdysvallat, mutta sen jälkeen Yhdysvallat ei enää osallistunut järjestön toimintaan. Yhdysvaltojen jääminen Kansainliiton ulkopuolelle oli vahingollista järjestön kannalta, ja sen seurauksena esimerkiksi järjestön määräämät talouspakotteet eivät olisi voineet olla tehokkaita.
Kansainliiton päämajaksi tuli marraskuussa 1920 Geneve Sveitsissä. Ensimmäinen yleiskokous järjestettiin 15. marraskuuta 1920, ja siihen osallistui 41 valtiota. Yleiskokouksen vakituiseksi kokouspaikaksi valittiin Bâtiment électoral ja neuvoston kokouspaikaksi Palais Wilson. Vuonna 1936 Kansainliitto siirtyi Palais des Nations -rakennukseen.
Sopimukset ja muu toiminta Kansainliitto perusti ensimmäisen maailmansodan jälkeen pysyvän mandaattikomission hallinnoimaan Kansainliiton mandaattialueita eli Saksan ja Turkin entisiä alueita ja siirtomaita, joihin oli perustettu mandaattihallinto Kansainliiton peruskirjan 22. artiklan pohjalta.Mikkeli 2023, s. 196–200.
Kansainliiton ensimmäinen kansainvälinen sopimusasia oli Suomen ja Ruotsin välinen Ahvenanmaan kysymys 1921. Järjestö meni vuonna 1925 Kreikan ja Bulgarian aseellisen konfliktin väliin ja sai Kreikan vetäytymään Bulgariasta. Kansainliitto solmi huippukautenaan, vuosina 1925–1934, nelisenkymmentä sopimusta.Lauri Jonkarin väitöstutkimus. Turun yliopisto, tiedotukset (Internet Archive)
Kansainliiton muita onnistumisia olivat muun muassa Itävallan jälleenrakennus sodan jälkeen, Ylä-Sleesian rajasopimus 1921, Memelin rajasataman sopimus ja Vilnan kiistan sopiminen Puolan ja Liettuan välillä, Kreikan ja Turkin väestönvaihdon valvominen, eteläisen Länsi-Afrikan Etelä-Afrikkaan liittämisen estäminen, Ison-Britannian Tanganjikan-suunnitelmien estäminen 1932, Saarin territorion sopimus 1935, Shatt al-Arabin vesiväylää koskeneen sopimuksen välittäminen Irakin ja Persian välillä, oopiumin kontrollijärjestelmä, kemiallisten ja biologisten aseiden kieltävä protokolla sekä ihmisoikeuksiin ja vähemmistöjen oikeuksiin liittyvä työ, kuten lasten hyvinvoinnin edistäminen sekä nais- ja lapsikaupan sekä orjuuden ja pakkotyön vastustaminen. Kansainliitto teki työtä myös ravitsemuksen parantamiseksi, maailman talousongelmien ratkaisemiseksi, tiedonvälityksen ja kuljetusten edistämiseksi sekä kansainvälisen oikeuden kodifioimiseksi. Lisäksi Kansainliiton puolesta toiminut Fridtjof Nansen loi ensimmäisen maailmansodan jälkeen niin sanotun Nansen-passin sotapakolaisille.Van Ginneken 2006, s. 21–28.
Onnistumistensa lisäksi Kansainliitto myös epäonnistui useita kertoja. Se ei saanut mitään aikaan Japanin Mantšurian-miehityksen (1931), Italian Abessinian-miehityksen (1935) eikä akselivaltojen asevarustelun kiihtymisen suhteen. Saksan johtajan Adolf Hitlerin aloitettua vuonna 1935 järjestelmällisen varustautumisen Versailles’n rauhansopimuksen luoman maailmanjärjestyksen purkamiseksi erityisesti Britannia ja Ranska vaativat Kansainliitolta toimia Saksaa vastaan. Kansainliitto ei kuitenkaan saanut aikaan muuta kuin Saksan toiminnan tuominneen päätöslauselman.Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme kronikka, s. 469–470. Jyväskylä: Gummerus, 1987. Saksa oli eronnut järjestöstä jo lokakuussa 1933 Hitlerin valtaannousun jälkeen.Vuosisatamme kronikka, s. 453. Japani erosi Kansainliitosta maaliskuussa 1933,Vuosisatamme kronikka, s. 446. Italia joulukuussa 1937,Vuosisatamme kronikka, s. 503. Unkari huhtikuussa 1939Vuosisatamme kronikka, s. 519. ja Espanja toukokuussa 1939.Vuosisatamme kronikka, s. 520.
Toinen maailmansota 14. joulukuuta 1939 Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään sen hyökättyä Suomeen ja kehotti muita jäsenvaltioita antamaan Suomelle apua. Neuvostoliitto näytti reagoivan sille langetettuun tuomioon ilmeettömästi, mutta myöhemmin osoittautui, että asia ei ollutkaan aivan niin. Keskusteltaessa tulevan YK:n järjestysmuodosta Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin esitti Britannian pääministerille Winston Churchillille ja Yhdysvaltojen presidentille Franklin D. Rooseveltille paheksuntansa siitä, että Kansainliiton jäsenmaat oli kiihotettu Neuvostoliittoa vastaan Suomen talvisodan aikana.Eskelinen, Heikki: Itsenäisyytemme vuosikymmenet: Suomen Kuvalehti 1916–1966, s. 133. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
Kansainliitto ei enää Neuvostoliiton erottamisen jälkeen toiminut toisen maailmansodan aikana.
Lakkauttaminen Teheranin konferenssissa vuonna 1943 Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt, Britannian pääministeri Churchill ja Neuvostoliiton johtaja Stalin päättivät korvata Kansainliiton uudella järjestöllä, Yhdistyneillä kansakunnilla (YK).
Kansainliiton viimeinen kokous järjestettiin huhtikuussa 1946, ja järjestö lakkautettiin 20. huhtikuuta 1946. Kansainliiton varat ja kiinteistöt siirrettiin vuonna 1947 YK:n hallintaan. Varoja oli yli 61 miljoonaa Sveitsin frangia, josta suurin osa kiinteistöä ja siihen kuuluvaa irtaimistoa. Käteisvaroja oli 15 miljoonaa. Kansainliiton valtava arkisto ja kirjasto jätettiin Palais des Nationsiin. Noin 200 Kansainliiton työntekijää ja asiantuntijaa jatkoi töitään YK:ssa ja sen alajärjestöissä.Mikkeli 2023, s. 331–333.
Jäsenvaltiot
Kansainliitolla oli historiansa aikana yhteensä 63 jäsenvaltiota. Näistä 42 oli perustajajäseniä ja 21 myöhemmin liittyneitä jäseniä.Van Ginneken 2006, s. 217–218. Ensimmäisen maailmansodan hyökkääjävaltioksi määritelty Saksa otettiin jäseneksi vasta vuonna 1926 ja Neuvostoliitto vuonna 1934. Laajimmillaan Kansainliitto oli vuosina 1934–1935, jolloin sillä oli 58 jäsentä.
thumb|500px|center|Kansainliitto maailmankartalla.
Kansainliiton jäsenmaista eurooppalaisia oli aluksi 38 prosenttia ja 1930-luvun alussa jo puolet. Moni Aasian ja Latinalaisen Amerikan maa arvostelikin Kansainliittoa liiallisesta Eurooppa-keskeisyydestä, ja useat Latinalaisen Amerikan maat erosivat sen vuoksi järjestöstä 1930-luvulla.Mikkeli 2023, s. 103–105.
Organisaatio
Neuvosto Kansainliiton neuvosto oli Kansainliiton johtava päätöksentekoelin. Neuvosto neuvotteli Kansainliiton peruskirjassa mainittujen asioiden toimeenpanosta ja esiin nousseista kansainvälisistä kiistakysymyksistä. Neuvosto perusti komiteoita ratkomaan kansallisten vähemmistöjen ongelmia ja myös valvoi useita teknisiä komiteoita ja osallistui mandaattialueiden hallinnon järjestämiseen.Mikkeli 2023, s. 84–87.
Lähes kaikkiin järjestön toimintoihin edellytettiin neuvoston lupaa, ja poliittisesti arkaluontoisissa asioissa se oli järjestön ainoa päätöksentekoelin. Neuvoston päätöksenteko edellytti yksimielisyyttä.Van Ginneken 2006, s. 8–11. Mikä tahansa jäsenmaa saattoi tuoda asiansa neuvostolle. Sen päätökset olivat vain suosituksia eivätkä sitoneet jäsenmaita laillisesti. Neuvosto kokoontui vuosien 1920–1939 aikana 107 kertaa. Neuvoston istunnot olivat aluksi yleisöltä suljettuja ja herättivät vain vähän huomiota järjestön ulkopuolella. Ajan myötä istuntoihin alkoi osallistua tunnettuja poliitikkoja, ja yleisö ja lehdistö päästettiin seuraamaan niitä. Etenkin kansainvälisiä selkkauksia käsittelevät neuvoston kokoukset alkoivat herättää kiinnostusta.
Neuvostoon oli tarkoitus kuulua viisi sodan voittajamaata. Kun Yhdysvallat jäi pois, neuvoston pysyviksi jäsenmaiksi tulivat Britannia, Ranska, Italia ja Japani. Näiden lisäksi mukaan otettiin kolmen vuoden kaudeksi aluksi Belgia, Brasilia, Espanja ja Kreikka. Myöhemmin vaihtuvina jäseninä oli muita valtioita, vuodesta 1922 alkaen kuusi, ja vuodesta 1926 alkaen yhdeksän. Saksasta tuli neuvoston viides pysyvä jäsenmaa vuonna 1926. Saksan ja Japanin erottua vuonna 1933 neuvostoon alettiin ottaa 11 vaihtuvaa jäsentä.
Yleiskokous pienois|oikea|Kansainliiton 4. yleiskokouksen avajaiset Genevessä syyskuussa 1923.
Kansainliiton yleiskokous kokoontui Genevessä vuosittain syyskuussa. Suuret ja pienet jäsenvaltiot olivat tasa-arvoisia yleiskokouksen päätöksenteossa. Jokaisella jäsenvaltiolla oli kolme edustajaa ja yksi ääni.Mikkeli 2023, s. 87–93.
Kansainliiton peruskirjassa ei neuvoston ja yleiskokouksen työnjakoa ollut selitetty kovin tarkasti. Virallisesti yleiskokous pystyikin käsittelemään mitä tahansa asiaa, mutta käytännössä neuvosto pystyi salaamaan siltä tietoa ja saattoi kieltää sitä käsittelemästä tiettyjä asioita. Kattavan ja demokraattisen koostumuksensa vuoksi yleiskokous oli arvaamaton elin neuvostoon kuuluneiden suurvaltojen silmissä. Toisaalta maat, jotka kokivat tulleensa neuvoston kaltoinkohtelemaksi, kääntyivät yleiskokouksen puoleen.
Yleiskokous kokoontui vuosittain kolmen viikon ajan kuudessa eri komiteassa, ja sen pöytäkirjat olivat julkisia. Komiteat käsittelivät sääntömääräisiä ja lainopillisia kysymyksiä, teknisten järjestöjen toimintaa, aseidenriisuntaa, hallinnollisia ja raha-asioita, sosiaalisia ja humanitaarisia kysymyksiä, ja poliittisia kysymyksiä.